Libanon on maa, jossa vanhan sanonnan mukaan asuu pelkästään vähemmistöjä, ja sen kyllä huomaa ruokakulttuurista. Soppaan ovat nimittäin lusikkansa tunkeneet niin ranskalaiset, arabit, juutalaiset, armenialaiset kuin italialaisetkin. Toinen vanha sanonta liian monesta kokista ei kuitenkaan tässä tapauksessa kuitenkaan pidä paikaansa, vaan tuloksena on ihastuttava sekoitus, missä persilja, minttu, korianteri ja kaneli yhdistyvät leikkisään liittoon papujen, herneiden ja seesamin kanssa.
Yrjönkadun parhaalla paikalla jo pitkään nököttänyt Farouge on kerännyt niin ristiriitaisia kommentteja tuttaviltani, että paikka oli monen vuoden tauon jälkeen ratsattava. En tiedä, ovatko Farougen hinnat laskeneet viime käyntini jälkeen, mutta ruokalistaa silmäillessä hintataso tuntuu hyvinkin kohtuulliselta. Reilunkokoisten alkupalojen hinnat pyörivät kympin tienoilla, ja pääruokien – hummeria lukuunottamatta – parissa kympissä. Kokemukseni libanonilaisista viineistä ovat todella karmivia, mutta listalta löytyy toki muitakin vaihtoehtoja. Hintakerroin Alkoon verrattuna on viinien kohdalla noin kolme.
Vanhana kikhernenistinä en voi ohittaa listalla komeilevia falafelejä (8,5 e). Kroketeissa on maku kohdallaan, mutta taratorkastikkeen määrässä on lievää sniiduilun makua. Kaupungin parhaiksi falafeleiksi nämä eivät rakenteensa puolesta nouse, mutta varmasti viiden kärkijoukkoon.
Pääruuaksi tilaamani paahdetut lampaankareet perunaterriinin sekä valkosipulikastikkeen kera (20 e) ovatkin sitten hiukan kinkkisempi tapaus. Liha on hyvää ja juuri oikealla tavalla paistettua, mutta perunaterriini on niin yltiöpäisesti suolattu, että puolet jää tällaiselta suolahiireltäkin syömättä.
Palvelu tuntuu ravintolassa toimivan, eikä siisteydenkään suhteen mitään huomautettavaa löydy. Myös annoskoko ja hinnat ovat järkevässä suhteessa toisiinsa. Ruoka ei kuitenkaan kaikilta osilta ollut aivan sitä tasoa kuin mitä olin paikalta odottanut. Poistun ravintolasta yhtä ristiriitaisten tuntemusten vallassa kuin olin sinne saapunutkin.
