Silloin kun minulla oli vielä siniset silmät, ajattelin että luottamus ja rehellisyys kulkee käsi kädessä läpi parisuhteen. Pettämisestä ei tarvitse edes puhua, koska se ei kosketa Oikeita Suhteita: silloin kun sinä olet minun ja minä sinun, ei muita tarvita eikä muita ole. Itsestäänselvää. Itsetunnon puutetta, uskoin, ja sairasta leikkiä, mielestäni. Ei kosketa minua! Mutta koski se… kipeästi. Minun kouluni käydäänkin yleensä nimenomaan kantapään kautta.
Ehkä rehellisyys on lahja, jota ei ole suotu kaikille. Kuinka voi olla rehellinen muille jos ei osaa olla sitä edes itselleen? Jos ei tiedä, mitä asioista ajattelee, eikö sitä vähän niin kuin sysää vastuun muille?(Joko niin, että ei ota vastuuta teoistaan tai niin, että odottaa muilta ajatuksenlukutaitoa.)
Voiko olla olemassa suhdetta, jossa toisen henkistä tai fyysistä läsnäoloa ei tarvitse kyseenalaistaa? Oikeasti.