“Ihan makeeta, mutta olen nähnyt jo kaiken”, huokaisee yksi kollega. Joten mikset tapa itseäsi, ajattelen maistellessani wasabista, tuoreesta tonnikalafileestä ja katkarapukeksistä rakennettua pikkuruista makutornia.
H&M:n promootiokekkereihin, H&M Fashion Eventiin, on kutsuttu sata newyorkilaista muotitoimittajaa. He ovat ihmisiä, joiden ammattina on olla epäyllättynyt, epävaikuttunut ja epäinnostunut mistään. Ainakaan vaatteista. Ja sen huomaa, sillä lukuun ottamatta paria poikkeusta, kaikilla on – farkut ja T-paidat.
Central Parkiin rakennetun katoksen nurkassa istuu kuitenkin nainen, jolla ei ole farkkua, toppeja tai T-paitaa. Ruskeaan housuasuun pukeutunut H&M:n
head designer Margareta van den Bosch antaa haastatteluja pöydässään, josta tehokkaat pressiavustajat häätävät toimittajat pois, kun vartti van den Boschin jaloissa on ohitse.
Mutta miksei Margareta ole pukeutunut H&M:in?
”Käytän H&M:n vaatteita usein”.
Van den Bosch sanoo, ettei H&M käytä lainkaan trendiskoutteja, vaan suunnittelijat hakevat inspiraatiota ulkomaanmatkoilta ja tylsästi ”pitämällä silmänsä auki”.
Tärkein suunnittelun inspiraation lähde ovat kuitenkin yhtiön omat myyntitilastot: sitä tehdään, mikä myy. Suurille joukoille tehdään couturesta ronskisti vesitettyjä versioita, trendihäkkyrät jäävät vain pienen edelläkävijäjoukon jutuksi.
“Ajoitus on kaikki”, van den Bosch sanoo, “suurimmalla osalla ei ole aavistustakaan, mitä catwalkeilla tapahtuu, joten trendien ottamisessa tuotantoon pitää olla varovaisia. Liian aikaisin tuotava materiaali näyttää oudolta, eikä myy.”
H&M – hyvä vihollinen?
Ihmisten keskellä kuin kotonaan tepasteleva H&M:n perustaja ja omistaja Stefan Persson näyttää siltä kuin kaikki kansankodin asukkaat, aivan kuin hän olisi juuri astunut purjeveneen kannelta huolettoman huolitellussa lookissaan. Hän on terveellä tavalla ruskettunut, charmikkaalla tavalla harmaantunut ja hän hymyilee kaikille muikeasti small talkkaillen.
Ja kaikin mokomin, omistaahan hän isoimman siivun yhtiöstä, jonka liikeidea on periruotsalainen, niin demokraattinen: kaikkien pitää saada kaikkea yhtä paljon – myös Karl Lagerfeldin suunnittelemia muotivaatteita.
Kaikki eivät usko hinta-laatusuhteen vilpittömyyteen. H&M on muiden globaalien suuryritysten lailla jatkuvasti kulutuskriitikkojen hampaissa. Yhtiötä on epäilty niin lapsityövoiman käytöstä kuin muistakin riiston lajeista. Vain evidenssi puuttuu, sillä H&M ei ole jäänyt kiinni mistään merkittävästä rikkomuksesta.
Itse asiassa H&M sai Globalisaation Portinvartijat-nimisessä globalisaatioraportissa niin hyvät arviot toiminnastaan, että kirjassa kehotettiin suomalaisyrityksiä ottamaan mallia firman sisäänosto-organisaatiosta.
Tämä ei ole miellyttänyt piirejä, jotka pitävät suuryrityksiä säännönmukaisesti saatanan kätyreinä. Edulliset hinnat nähdään halpatyövoiman selkänahasta revityiltä, länsimaisen kuluttajan kukkaroa helliviltä eduilta.
H&M puolustautuu huhuja vastaan sanomalla, että se kieltäytyy kategorisesti yhteistyöstä sellaisten alihankkijoiden kanssa, jotka jäävät kiinni työsuojelurikkomuksista tai lapsityövoiman käytöstä. Firma ei esimerkiksi osta enää lainkaan kotona valmistettuja vaatteita, koska niissä lapsityövoiman riski on suuri. Firman edustajat kiertävät valvontakäynneillä rikkomusten varalta.
Länsimaiset työntekijät – muun muassa yhtiön sata designeria – ovat työstään innoissaan. He puhuvat 40 000 työntekijän jättiläisestä ”perheyrityksenä.” Työuupumus ei kuulu ”hm-geeniä” kantavan, kansainvälisen suunnittelu-, myynti- ja markkinointiosaston sanastoon lainkaan.
”Jos kestää ekan vuoden, pysyy mukana pitkään. Ai miksi? No, fashion on vaan niin fun!”
Kukas se siinä?
Orkidean terälehdet koskettavat kasvojani, kun astun illalla cocktail-tilaksi muutettuun katokseen. Uskon, että jossain päin kaupunkia on tällä hetkellä hyvin onnellinen kukkatukkuri, sillä katos on koristeltu 300 000 ruusulla, verhoksi pujotetuilla orkidean lehdillä ja haastattelupenkkien keskelle asetelluilla tuhansilla hortensioilla.
Tilaa kiertelevät maailman kauneimmat tarjoilijat, kaikki tapahtuman tunnusväriin, pinkkiin, pukeutuneena.
Illan kohokohta on edessä; H&M esittelee syksyisen mallistonsa, jota kuuluu kutsua mahtipontisesti kokoelmaksi. Kaikki on hoidettu viimeisintä yksityiskohtaa myöten bajamajojen kukista miniatyyriveistoksia muistuttaviin cocktail-paloihin saakka.
Kuvausseinällä, ruususeinämän edessä, flyygelin päällä ja lukuisten eri ihmisten kainalossa heiluva rujon näköinen drag queen, jonka läpikuultavasta kankaasta ja muutamasta paljetista kursittu asu ei jätä mitään – edes Sitä – arvailun varaan, on illan kuvatuin vieras.
Itse show on vaikuttava. Jopa kaikki suurten suunnittelijoiden näytökset kolunnut suomalainen muotitoimittaja antaa, ammattinsa rajoissa, vuolaita kehuja.
Stylistien armeija, Madonnaa stailanneen Lori Goldsteinin johdolla, on rakennellut 150 mallin kampauksia ja meikkejä koko pitkän ja kuuman päivän ajan.
Ja juuri nyt demokratia on hyvin kaukana, kun kyyninen 700 fashionistan joukko painaa hampaansa ranteenpaksuisiin hummerinpyrstöihin näkemäänsä näytöstä viileästi arvioiden.
Shown jälkeen sisäänkäynnin edessä seisoo kuvattavana nainen, jonka jalkoihin verrattuna lyijykynä näyttää tukkipuulta. Tikkuja verhoavat kivipestyt farkut, yläosakseen nainen on valinnut T-paidan ja kammottavan, halvalta näyttävän verkkatakin. Tulenpunaiset hiukset paljastavat, kenestä on kysymys: yksi maailman arvostetuimmista stylisteistä, Sinkkuelämää puvustanut Patricia Fieldshän se siinä.
Miksi hän on pukeutunut tuolla tavalla? Miksi nuo vaatteet ovat hänen päällään uutinen, mutta Pöytyän Kymppibaarissa vain alkoholistinaisen työasu? Nauraako Fields meille? Mihin muodissa voi uskoa, jos sen edelläkävijä näyttää tuolta?
