Olen empatia-impotentti; toisten ilot tai surut eivät voisi vähempää kiinnostaa. On hyvin raskasta aina 'näytellä' oikea, yhteiskunnan odottama reaktio. Surunvalitteluihin en kykene ollenkaan: kun ex-poikaystäväni äiti kuoli keskellä yötä, ja mies itki sylissäni, minua vain ällötti miehen turpea naama ja täydellinen avuttomuus. En jaksanut katsella miestä allapäin, joten jätin hänet aika pian sen jälkeen.
Olen myös itsekäs, ja minun pitää pinnistellä jotta hyvien tapojen mukaisesti muistaisin kysyä toiselta "mitä kuuluu", ennen kuin alan selvittämään omia asioitani. Heidän vastauksensa eivät taaskaan kiinnosta pätkääkään.
Minua inhottaa, jos vieraat ihmiset koskevat minua tai tulevat liian lähelle. Etuilu jonoissa saa minut lähes raivon partaalle. Tervehdykseen vastaamatta jättäminen saa minut toivomaan ko. moukalle kaikkea pahaa.
Pidän itseäni älykkäämpänä kuin valtaosa väestöstä; puhun kuutta kieltä sujuvasti, kykenen analysoimaan tilanteet nopeasti ja vaivatta ja pystyn luoviin ratkaisuihin. Annan itsestäni myös älykkään ja rakastettavan ensivaikutelman, jonka varjolla sitten myöhemmin lusmuilen niin paljon kuin sielu sietää. Olen myös loistava luomaan ihmissuhteita, jotka edistävät uraani, enkä yleensä "hengaa" kenenkään kanssa, ellei hänestä ole minulle edes jotain hyötyä.
Toisaalta taas itken katsoessani "Animal Planetia", jos näen kaltoin kohdellun koiran.