Olen kuulemma optimisti. Omasta mielestäni enempi realisti- murheet ei muuksi muutu niitä vatvomalla. Teen mitä voin ja luotan et loppu hoitaa ite ittensä. Tai sit olen vain kyvytön vatvomaan turhauttavia asioita- miksi miettiä kurjuutta kun on iloisempiakin asioita tarjolla?
Ei niin et oisin mikään hilpeenä heiluva tuuliviiri- usein näen asioissa enempi negatiivisia puolia ku useimmat. Varmaan syynä äitiys- sitä koittaa varautua kaikkeen. Kerran juutuin pohtimaan, mitäs sit jos kaikki muut ihmiset katoais- miten me muksujen kans pärjättäs? Suunnittelin jo ryöstö/patikkamatkaa kunnanrajalla olevalle viljely-tilalle…
Ja joskus isoilta tuntuvat ongelmat saa oikeisiin mittasuhteisiin miettimäl niitä joilla menee vielä huonommin. Tähän riittää jo ku kattoo naapurien touhua…
Elämä ja murheet on ohi meneviä, onnellisuus pitää löytää siitä mitä on. Onneks on loppuelämä aikaa ;D