kumma juttu. kun Mies tajuaa, et yh on YKSINhuoltaja ja ne riiviöt ipanat on todellisia, niin eikös Mies silloin katoa kuin kusi lumeen. Ei niin et pitäisin tapanani kuseksia ulkona, korkeintaan korvessa riu’lla käyny, sisäsiisti pienestä pitäen. Oi jos viehkosti nu uroot takavasemmalle peräytyisivät jo siinä vaihees kun lapsista kuulevat, pakkoks sitä on tärskyille raahautua ja kuulla: mut ne lapset.. Ja jos ei vika ole lapsis vaan minus, niin sopis sekin sanoa, eihän siitä sovi loukkaantua jos toinen ei tykästy- en mäkään kaikista tykkää. Lasten parjaus vaan saa joskus itsenkin epäileen, millaista elämä olisi ilman niitä.. ei ehkä yhtä hektistä ja äänekästä,ei, mut kenties tylsempää, jähmeää todellisuutta. lapset sentäs tuuppaa joskus äidinkin mielikuvituksen rajan yli, pilvilinnoihin jossa lehmät lentävät ja kaikki elävät happily ever after..Vai luullaanko sitä, et yh ois niin epätoivonen, et heittäytys hetken huumaan ihan pelkästä kiitollisuudesta kun kupposen kaffia tarjoo? Näitäkin nähty muutama.. Mut onneks on vielä mukaviakin ihmisiä-ystävyyttä ilman häiritseviä pohjavirtoja on löytynyt sokkotreffeiltäkin. Tietty ois kivä loytää se Herra Kyllin Hyvä, jonka kans vois yhteistä sukuhautaa kaivaa.. 😉
