Kaksi vuotta sinkkuna on pitkä aika… eron jälkeen kesti hetken löytää taas ns. oma elämä ja itsensä. Ja sitten siihen tottui. Yksinoloo, yksinäisiin aamuihin ja iltoihin, kavereiden kanssa baarissa vietettyihin viikonloppuihin, väsyneisiin lauantai-aamuihin, viikoittaiseen töihin ja jumppaan-rutiiniin… arkeen. Ja kaikki oli periaatteessa ihan hyvin mutta silti tuntui että jotain puuttui.
Kaksi kuukautta on aika lyhyt aika… ja silti nyt kaikki on keikahtanut päälaelleen. Aamulla saan herätä jonkun vierestä ja illalla saan kaivautua jonkun kainaloon. Baariviikonloput ovat vaihtuneet kotiviikonloppuihin, ulkoiluun ja yhdessä oloon, arjen rutiinit ja rytmi on muuttunut ihan toisenlaiseksi. Ja hyvä niin. Tätä minä elämältäni haluan. Olen löytänyt puuttuvan palasen ja nyt haluan rakentaa palapelin valmiiksi.
Tuntuu jollainlailla hassulta olla nyt yksin kotona. Toinen on kaukana ja näemme vasta perjantaina seuraavan kerran. Taitaa olla pisin aika, minkä olemmme olleet toisistamme erossa koko sinä aikana kun olemme tunteneet. Käsittämätöntä. Minä joka aina kaipaan omaa tilaa, aikaa ja rauhaa löydän itseni laskemasta päiviä, milloin näemme taas. Olen ehkä hiukan vinksahtanut.. mutta hyvällä tavalla.
Ja ei, minua ei ahdista tippaakaan. 🙂