Ihmisiä voi menettää niin monella tavalla. Lauantaina sain tietää, että kummisetäni oli hävinnyt taistelun syövälle ja menehtynyt. Itkun seasta mieleen tulvivat lämpimät muistot, lapsuuden kesät ja hellät halaukset. Parhaiten mieleen sedästä jää ainainen pilke silmäkulmassa, loppumattomat tarinat ja välittäminen. Vaikka kilometrit ja välillä vuodetkin olivat välissä, aina saattoi luottaa siihen, että sedän luona oli turvassa. Mielessä kaikuu jo lapsena lausutut sanat: ”ei saa viedä meidän Assee”.. Mutta Asse on mennyt ja suuri sydän on hiljentynyt. Ikävä lientyy joskus, kaipaus ei koskaan.
Viikonloppuni jatkui menettämisen merkeissä, kun sain tietää, että ihmiset, joita olen pitänyt ystävinäni, pettivät minut. Toivotin hyvää loppuelämää ja poistin heidät elämästäni. Ikävä ei vaivaa, kaipauskin yllättänee vain tilapäisessä mielenhäiriössä.