Pidin lounastauon töissä. Istuin taukotilassamme syventyneenä viimeisimpään Nyt-liitteeseen samalla syöden erittäin ravitsevia ja herkullisia nuudeleita. Yhtäkkiä jostain syöksähtää esiin asiakaspalvelupuolemme työntekijä kysyen onko mulla uudet silmälasit. Lyhyesti ja ytimekkäästi vastasin, ettei ole. Samalla mietin onko kyseessä jokin vinoilu, kun mulla on sama lasit olleet jo muutaman vuoden. No pian sama tyyppi toteaa, että ”oletpas sinä tänään pukeutunut pinkkiin!” Vastaan tähänkin mymisemällä joo-sanan suustani samalla ihmetellen, miten yksi vaaleanpunainen neuletakki saa mut näyttämään kovin pinkiltä tänään. Ymmärtäisin kyllä, jos takin lisäksi olisi ollut jotain muuta saman sävyistä. Lopulta tämä ihminen vielä kertoi käyneensä vaateostoksilla ja todenneensa kuinka hyvin vaalenpunainen sopii harmaan kanssa yhteen. Mietin vaan onko nyt kyseessä edelleen joku pilailu sillä vaaleanpunaisen takin alla minulla oli vaalean harmaa paita ja tummemman harmaat housut. Kun en paljoakaan reagoinut puheisiin, hän varmaan huomasi etten ole kovinkaan innokkalla juttutuulella ja katosi sinne mistä oli ilmestynytkin. Huokasin helpotuksesta ja jatkoin taukoani olettaen ettei se enempää koe häiriötä.
Mutta eikös vaan. Seuraava hermojen koettelija, samalta osastolta. Tuli kyselemään, miten meidän osastolla menee. Miten meidän osastolla menee? No ihan hyvin menee, kuten aina. Mikä ihmeen kysymys se oli? Ja lisää yhtä tyhjiä kysymyksiä, jotka kuittaan hymisemällä jotain kummallista. Hillitsin itseni vaikka ei kaukaa hakenut, että olisin paiskannut lautaseni lattiaan kiroten, etteikö täällä saa nykyään edes syödä rauhassa. Onneksi ei tarvinnut niin pitkälle mennä kun heppu tajusi, ettei mua sillä hetkellä voinut tippaakaan kiinnostaa jutustelu työasioista.