Uusi vuosi tuli ja tein liudan lupauksia. Yksi niistä oli aloittaa päiväkirjan tai blogin kirjoittaminen. Niinpä olen täällä. Hirvittävän vaikeaa on keksiä, millä bloginsa alkaisi. Jotenkin sitä kuitenkin on pakko startata, kun kerran luvattu on.
Noista uuden vuoden lupauksista, joita hölmönä tein ison liudan katsellessani selvinpäin alkomahoolia reilustikin nauttineiden ystävieni ja tuttujeni touhuilua, olen jo yhden rikkonut. Se yksi oli lupaus lopettaa kiroilu ihan täysin. No mitäpä siitäkään taas tuli kun heti seuraavana päivänä tapahtui jotain joka otti päähän niin valtavasti, että ilman kamalia voimasanoja en olisi osannut itseäni tarpeeksi ilmaista. Yksi rikottu lupaus ei silti haittaa, koska lupausteni lomassa annoin itselleni luvan rikkoa korkeintaan kahta lupausta. Toinen on menetetty, toinen odottaa huonoa hetkeä.
Lupaukset on ihan ne perinteiset. Lupaan urheilla ja sitä myöten laihtua, lopettaa kokonaan tupakoinnin-> ei enää edes humallus-olotilassa, pitää tipattoman tammikuun ja pitää huomattavasti useammin ja enemmän yhteyttä kaikkiin kavereihini. Tässä tapauksessa joidenkin ihmisten kohdalla se tarkoittaa muutamaa puhelinsoittoa vuodessa, joten tämän ei uskoisi olevan liian vaikeasti toteutettava lupaus. Olikohan jotain muuta? Ehkäpä ystäväni jaksavat vielä muistuttaa. Ai niin, lupasin voittaa lotossa tai rikastua jollain muulla tapaa, että voisi hetken hengähtää työn teosta. Lisäksi salaa itsekseni lupasin joko päästä opiskelemaan sitä mitä todella haluan (eli minun tapauksessani se tarkoittaa sitä, että alan valmistautumaan kerrankin ajoissa pääsykokeita varten, mikä sinänsä olisi jo melkoinen saavutus sillä kuulun niihin viimeisen illan pänttääjiin), tai päästä töihin unelma-ammattiini. Tai jos ei ihan unelma-ammattiin, niin ainakin sen verran lähelle, että etenemismahdollisuuksilla joskus olen tavoitteessani. Helpommin sanottu kuin tehty, vai mitä?
Muuten lupausten pitäminen on alkanut hyvissä merkeissä. Tipaton tammikuu on ollut sitä itseään jo alusta saakka, sillä uuden vuoden aaton tosiaan olin autolla liikenteessä. Tiistaina aloitin juoksemisen, mikä tosiaan yllätti itsenikin, sillä viime kerrasta on jo useita vuosia aikaa. Olenhan toki liikkunut, mutta juokseminen on jopa taitoluisteluajoiltani ollut aina sellainen iso, paha asia, josta en vaan ole pitänyt. Päätin kuitenkin kokeilla, ja kas kummaa. Voitin ns. ennakkoluuloni: juokseminen onkin kivaa. Pelkäsin ekalle lenkille lähtiessäni, etten jaksa juosta kuin korkeintaan 100 metriä, jonka jälkeen varmaan lyhistyn maahan ja kuolen sille paikalle. Mutta viitisen kilometriä meni kerralla reippaasti. Hyvä minä. Ja kavereille olen jo soitellut ja viestitellyt ja tapaillut enemmän kuin koko viime vuonna. (No ehkei sentään mutta aika lähellä.)
Jotenkin tuntuu stressin pukkaavan päälle. Osasyynä varmaan tämä kaikenaikainen pimeys. Missä lumi? Missä pirteät pakkasaamut? Tuntuu, että kaikki aika menee töissä. Olis niiiiin paljon tekemistä, mutta kun ei vaan ehdi. Lista on päättymätön, koko ajan tulee mieleen asioita joita pitäisi jossakin vaiheessa saada tehdyksi. Mistä muuten töissäkäyvät vanhemmat repivät aikansa? Mä en mitenkään voisi kuvitellakaan, että kotiin tullessani pitäisi valmistaa perheelle ruokaa, pestä monen ihmisen pyykit, siivota, leikkiä lasten kanssa, tarkastaa niiden läksyt jne. Kaikki kunnia äideille ja isille, jotka jostain selkänahastaan repivät aikaa kaikkeen. Musta ei siihen olis varmaan ikinä. Koirassakin on jo ihan tarpeeksi. Mutta onneksi sen saa tyytyväiseksi rapsuttamalla, heittämällä palloa ja antamalla muutaman lihapullan tai nakin palan ruoan lisäksi. On se kyllä, melkoisen pyyteetöntä rakkautta. Olisipa ihmisen elämä yhtä huoletonta.