Kuinka sopivasti sattuikaan. Maanantaina katsoin maikkarilta L-koodia, ja kun Dana oli sairaalassa, menivät kaikki hänen ystävänsä kesken parhaimpien bileiden sairaalaan häntä katsomaan. Mietin siinä sitten, että kuinkahan olisi mun kavereideni kanssa. Tulisivatko sairaalaan? Tuskinpa. Mutta ajatellaanpa toisinpäin, mitä itse tekisin? Menisin, jos olisivat täällä lähellä. Mutta kuin tämä meidän yläasteelta asti kantanut tyttöporukkamme on hajaantunut niin ympäri Suomea, että yhteistapaamisiakin tuntuu välillä olevan vaikea järjestää. Pikkujoulut ja vappu on kai ainoat, jotka me kaikki ollaan varattu -just for us-. Tietysti jos joku menee naimisiin tms, niin tottakai silloin kaikki paikalle pääsevät. Mutta miten välillä tuntuu vaan, että aika ei riitä millään siihen että tapaisi useammin. Kun oikeasti sitä aikaa kyllä on tarpeen tullen. Eikö ystävien tapaamisen tarve ole sitten niin suuri? Vai tyydyttääkö sen tarpeen jokaisen meidän muut ystävät, ne jotka asuu samalla paikkakunnalla, ja joiden kanssa on lähes päivittäin tekemisissä koulun tai työn kautta?Pitääkö sen mennäkin niin? Ehkä se tekee harvoista tapaamisistamme arvokkaampia. Ehkä jos nähtäisiin useammin, se ei enää tuntuisi niin luksukselta niin kuin nyt. Sen minä olen vuosien varrella ystävän määrittelystä oppinut, että todellinen ystävä on se, jonka kanssa voi olla pitempäänkin pitämättä yhteyttä sen silti vaikuttamatta ystävyyteen. Joidenkin kohdalla vuoden jälkeinen tapaaminen olisi sangen kiusallista ja vaivaantunutta, mutta tosiystävien kanssa ei. Hyvää ystävänpäivää kaikille ystäville ja kavereille, ja tutuille ja tuntemattomille!!
