Henkien kätkemä on aina vaan yhtä ihana <3 * * * * Mulle on viime päivinä hymyilty paljon. Siitä pitäis kai osata iloita ja tulla hyvälle tuulelle, mut mä en osaa. Mä en tykkää vieraiden hymyistä. Ne alkaa ahdistaa. Nyt on neljäs päivä tällä viikolla, ja mä oon saanut tän viikon aikana osakseni aivan liian monta hymyä tuntemattomilta katsekontaktin kera. Maanantaina se oli söpö rokkipoika, jolla oli myös söpö hymy, mut se oli vähän liian pitkäkestoinen, samoin sen katse. Tiistaina kaks vanhempaa naista ja joku mun ikäinen tyttö, kaikki erikseen. Eilen joku nuori mies, jonka ulkomuotoon mä en edes ehtinyt kiinnittää huomiota, kun katoin vaan sen hymyä ja katsetta, jotka kohdistui suoraan muhun, kun se käveli kaupungilla vastaan. Tänään ensin nuori nainen, joka söi suklaata ja sen jälkeen yks täti bussipysäkillä. Kaikki ne katsoivat mua suoraan silmiin ja hymyilivät. Ja se ei ole sellainen perus kävelen-vain-tässä-ja-katson-sitä-mitä-eteeni-sattuu -katse, vaan se on suora katsekontakti. Ja se hymy. Mä en ole varma, onko se vilpitöntä vai pilkallista vai muuten vaan sen ihmisen omaa ilosta kimpoavaa hymyä, mut mä en pidä siitä. Ekana mulle tulee aina mieleen, että mulla on farkuista vetskari auki. Toisena mä epäilen, että oon onnistunut piirtämään kuulakärkikynällä jonkun näyttävän viivan naamaani. Mut varmistuksen jälkeen, kun nää ei kumpikaan tule kyseeseen, mä muutun vainoharhaiseksi. Ne tietää musta jotain. Tai ne näkee mun ajatukset. Tuntemattomille vastaantulijoille voi hymyillä, mut liian pitkä hymy tai katse on liikaa. Miten mä oppisin ottamaan sellaisen kohteliaisuutena, jos sitä nyt edes kuuluu ottaa kohteliaisuutena. En mä osaa. Jos joku hymyilee omiaan kaupungilla, niin eikö se ole vähän sama kuin jos laulaisi tai puhuisi itsekseen kaupungilla. Paitsi ettei hymystä lähde ääntä. Sen suklaata syövän tytön hymy oli kaikkein pahin. Siinä oli ivaa. Se ainakin tiesi jotain.
