Sitä tapahtuu joka päivä. Tänäänkin. Olin sovittamassa kenkiä, kun huomasin, että yks mies tuijotti mua ja hymyili ilkikurisesti. Kun se mies huomasi, että mä huomasin sen, hän käänsi päänsä toiseen suuntaan ja laittoi käden kasvojensa eteen peittääkseen hymynsä.
Mulla on ihan sellainen olo kuin eläisin The Truman show’n kaltaisessa paikassa. Musta tuntuu, että kaikki tietää mut. Ne tietää musta asioita, joita niiden ei pitäisi tietää, ja sitten kaupungilla, koululla, missä vaan tunnen kun mua tarkkaillaan sivusilmillä ja kulmien alta, niin etten mä muka huomaisi. Tunnen niiden pistävät katseet, ja ne nauraa mulle!
Tiedän, että tää on ihan tyhmää, mun oman mielikuvitukseni tuotetta, mutten mä voi sille mitään. Se tuntuu niin todelliselta. Aina ensiksi, kun havaitsen jonkun katsovan mua, mietin että olisinko mä mahdollisesti onnistunut taas piirtämään kynällä kasvoihini jonkun näyttävän viivan tai onko mulla housuista vetskari auki, mutta kun noi vaihtoehdot ei täsmää, niin sitten huomaan, että se joka mua katsoi hymyili ihan varmasti, ainakin vähän, ja siinä kohtaa oon aivan varma, että se tietää musta jotain. Ja sitten mä alan paniikinomaisesti tarkkailla kaikkia vastaantulijoita – ja nekin tuijottaa mua! Ne on kaikki liittoutuneet yhteen, eikä ne aio jättää mua rauhaan.
Todennäköisesti ne tuijottaa mua siksi, koska mä tuijotan niitä ja yritän nähdä sen katseen, jolla ne lukee mun ajatukseni. Mutta miksi ne sitten hymyilee niin kamalalla tavalla? Sellaisella syyttävän säälivällä ja vahingoniloisella tavalla. Sisällään ne varmasti nauraa mulle, se tietynlainen hymy kielii siitä. Se ei ole alkuunkaan ystävällistä hymyä.
Joskus ihan yksin ollessanikin, ei-julkisella paikalla, musta tuntuu, että mua tarkkaillaan. Joku katselee mun toimiani herkeämättä. Se tuntuu inhottavalta. Kutsumaton ja näkymätön seura ei ole kivaa. Kunpa se edes tuntuisi samalta kuin päästäisten seura muumien uimahuoneella. Niitä ei ole kutsuttu sinne, ne on näkymättömiä, ne saattavt jopa kävellä jonkun toisen olion päällä(!), mutta ne on silti ystävällisiä, eikä niiden seura aiheuta ahdistusta. Mutta kun ei.
Mä tahdon pois täältä. Johonkin missä kukaan ei tunne mua. Johonkin missä mun ei tarvitse kohdata ihmisten ilkkuvia katseita ja niitä ilmeitä, jotka kertoo, että ne ihmiset näkee mun lävitseni. Miten helvetissä tästä vainoharhaisuudesta pääsee eroon?