Ulkona paistaa aurinko ja taivaalta sataa hiljalleen suuria lumihiutaleita. Niin kaunista. Mun ahdistukseni hiukan hellittää, hetkeksi ainakin.
Ihmisiä kävelee ulkona reput selässä ja kassit olalla… eteenpäin. Kouluun, luennoille, töihin, emmä tiedä. Musta tuntuu et mä en sais istua kotona koneella kun muut menee tuolla ulkona. Munkin pitäis olla menossa. Onko mulla joku luento, missaanko mä jonkin ilmoittautumisen? Luennothan alkaa vasta ens viikolla, tää on vielä lomaa, miksen mä osaa rentoutua?
Ja mun ens kesän työ stressaa. Tai siis se ettei sitä työtä ole. Tai vähän sain sellasta vihiä, että yks paikka tulis hakuseen, mutta saanko mä sen? Haluunko mä sen? Tosin jos kesätöitä, tai töitä ylipäänsä ei ole niin hurjasti saatavilla, niin mulle kelpaa kyl joku ei-niin-kiva työkin.
Voisin ampua kuuhun kaikki taantumakauhunlietsojat. Ihme idiootteja, näinhän se taantuma juuri etenee. Mitä enemmän siitä hölistään, sitä enemmän se tarttuu, sitä enemmän ihmiset alkaa säästää ja rajoittaa kulutustaan ja sittenhän jo kohtapuolin se taantuma sielta saapuukin. Ei näin.
Mä toivon ettei tää hitu lämpö, nuha, päänsärkykohtaukset ja normaalia korkeampi leposyke ole oireita mistään vakavammasta. Mä pekään joutuvani hukkaan.
No nyt se aurinkokin jo hukkus noiden hiutaleiden sekaan.