Mun sosiaalinen elämäni on olematonta. Sitä ei oikeastaan edes ole. Viihdyn mainiosti yksinäni, enkä usein edes kaipaa ketään seuraksi. Monet varmaan pitää mua sosiaalisena ja ulospäin suuntautuneena ihmisenä, mitä mä kyllä toisaalta oonkin, mut ehkä kuitenkin hiukan enemmän epäsosiaalinen. Tai en mä epäsosiaalinen sillä tapaa ole, vaan ujo ja hiljainen, mikä saa mut päällepäin näyttämään epäsosiaaliselta ja sisäänpäin kääntyneeltä. Porukassa mä harvoin saan sanottua yhtään mitään tai sitten mulla vaan ei ole sanottavaa, ja sitten mua pidetään tylsänä murjottajana. Mutta kun oikeat ihmiset on ympärillä, mulla voi olla sanottavaa vaikka kuinka ja pystyn olemaan ihan oma luonnollinen itseni, yhtään jännittämättä sitä tilannetta.
Mä oon niin pitkään ollut yksin, että nyt kun ennalta tiedän, että jokin paljon porukkaa sisältävä tilanne tulee eteen, stressaan ja jännitän sitä jo etukäteen, sen sijaan, että iloitsisin siitä tai jotain. Kamalan ahdistavaa. Mulla tulee kamalan vaivaantunut olo paikassa, jossa en tunne montaakaan ihmistä, musta tuntuu, että kaikki tuijottaa mua, mä en osaa olla luonnollisesti vaan mietin kauheen tarkkaan miten olen, mitä sanon, miten liikun. Tunnen itseni kamalan teennäiseksi, ja kun se teennäisyys kerran jossain tilanteessa iskee, en pysty enää rentoutumaan vaan sen olon kanssa on mentävä loppuun saakka. Mitä pidempään mä oon ollut ilman kavereita, sitä korkeampi kynnys mulle tullut lähteä yhtään mihinkään. Ja jos lähdenkin, niin yksin useimmiten ja kaikkein mieluiten.
Mutta saako kavereiden suhteen nirsoilla? Jotenkin tuntuu siltä, että jos ei edes ole kuin yksi ihminen, jonka kanssa voisi viettää vapaa-aikaa ja jutella, niin sen seuraa ei saisi vältellä, vaikka tästä ihmisestä ei pitäisikään, koska sittenhän ei olis ketään, jonka kanssa olla. Että mieluummin sen yhden ei-niin-kivan kanssa kuin yksin, koska eihän kukaan pärjää ilman minkäänlaisia sosiaalisia suhteita. Ja sitten tuntee itsensä vieläkin kurjemmaksi, jos ei koskaan käy kenekään kanssa missään, kuin niin, että joskus käy jonkun kanssa, vaikka se joku ei sitten oliskaan kummoinen ja se yhdessä olo olis hiukan pakkopullan makuista, mut sitten vois ainakin sanoa olleensa jonkun kanssa jossain.
Mulla ei oikeastaan ole kuin yksi kaveri, jota tapaan opiskelujen ulkopuolella. Mä en jossain mielessä pidä siitä ihmisestä, mut toisaalta pidän. Kaikki mistä me puhutaan, on vaan hän, hänen edellisen perjantain hoitonsa, hänen viimeviikkoinen säätönsä, eksä, nykyinen, se, kenen kanssa hän petti eksäänsä janiineespäin. Niitä juttuja on niin turhauttava kuunnella, kun se kuitenkin menee yleensä niin, että hän puhuu ja mä kuuntelen ja joko nyökkään tai sanon hmm, niin joo, nii’i aina johonkin väliin. Tätä ihmistä ei kai ollenkaan haittaa puhua vaan itestään, päinvastoin, hän pitää siitä. Vaikka kyllähän hän munkin menoistani ja elämästä on kiinnostunut ja kyselee kuulumisia, mutta siltikin se vaan on jotenkin niin vaikeeta. Tosin tää ihminen on sellainen, jonka seurassa mulla ei ole vaivaantunut olo, ja jolle mä voin sanoa mielipiteeni suoraan pelkäämättä hänen reaktioitaan.
Kuulostaapa pahasti sanotulta. Kyllä se ihminen mukava on ja puhuu muustakin kuin itestään, mutta silti. Tai sitten siinä ihmisessä ei olekaan mitään vikaa ja mää olen se vamma.