Pikkuinen, lähes, ehkä jopa täysin liikkumaton, maastoon sulautuva olio herää uuteen päivään onneissaan limaisuudestaan ja löysästä ulkomuodostaan ja ylpeänä kotinsa yksilöllisesti marmoroidusta pinnasta ja kiemurasta kuviosta. ”Hah vauhdille!” se sanoo. ”Hah kaksijalkaisuudelle!” se sanoo, ja näkee jonnekin eteensä, ei kuitenkaan kovin kauas, vaan vain sen vertaa, että tietää edelleen kulkevansa maan päällä. Olion koti on kuin Nuuskamuikkusen reppu. Siellä on kaikki. Muuta ei tarvita, vaikka nyt ehkä joskus on mukava istahtaa joen varteen ja huijata itselle pari ahventa.
Jostain kaukaa, vaikka ei oikeastaan edes kovin kaukaa, oikeastaan aika läheltä, koko ajan lähempää, kuuluu voimistuva ääni – jokin vierii kohti. Tällaisen äänen on voinut kuulla ennenkin, jos vain on korvat, tai jos sattuu muistamaan, kaikkihan eivät kuitenkaan muista. Ensin viiuuh! ja sitten pikkuinen kriks!, jota kukaan ei kuullut, ja kukaan tuskin välittikään kuulla. Kotiloherra Gastropoda menetti kotinsa, kaiken mitä omisti, ja surettaa nyt pikkuruisia, vuolaita kyyneliä pitkin olemustaan, jonka kosteaan pintaan ne mukautuvat kadehdittavan näkymättömästi. Vaikka tuskin kotiloherra niin kamalasti suree kotinsa menettämistä, sillä taisipa menettää osan ruumiistaan samassa mytäkässä. (Ehkä vain päänsä, mutta mistä sen tietää minne ruumis loppuu ja mistä pää alkaa.)
*
Olen siis murhaaja, kodinhävittäjä! Pieniä kotiloita ja etanoita kasvaa kaduilla kuin sinilevää Itämeressä. Ei niitä kaikkia ehdi millään huomata, ja jos sitten ehtiikin, niin ei ainakaan ehdi väistää. Mitä aikaisemmin olen töissä, sitä aikaisemmin pääsen pois – en siis pysähtele matkalle pelastamaan pikkuhenkiä, vaikka hengenpelastjan titteli kuulostaakin paljon paremmalta kuin murhaajan.
Otan osaa ja olen vilpittömästi pahoillani. Olen pahoillani, sekä itseni että muiden osallisten puolesta, myös niistä muutamasta herkullisesta kerrasta, jolloin äiti ei ehtinyt pikkutyttöään vahtimaan, etana-aika oli parhaimmillaan, pikkutytöllä saattoi olla vähän nälkä ja kiinnostusta kaikkeen pieneen elävään, ja siten muutama pikkueläin päätti päivänsä natisten hampaissa. Voivoi. (Ei maistunut kovin hyvältä.)
Miksei ne vaan voi kelliä kallioilla?