Mä oon taas pitkästä aikaa saanut stalkkerin seurakseni. Tosi kiva. Tavattiin maanantaina illalla, viime kerrasta taitaa olla lähemmäs vuosi ja mä jo luulin, et olin päässyt eroon koko tyypistä.
En mä ihan varma ole, onks se välttämättä niin stalkkeri, mut hullu se on, siitä oon varma. Se odottaa mua, tai ketä tahansa muuta seurattavaa, en tiedä, yhen alikulun luona, joka on mun lenkkimatkan varrella. Suunnilleen niiltä paikkeilta se on aina lähtenyt mun perääni. Niin maanantainakin. Siinä se vaan seisoskeli tekemättä mitään, kunnes mä kävelin ohi. Se lähti mun perääni, kulki mun takanani muutaman minuutin ja sitten juoksi mun edelleni. Siinä sitten jatkettiin matkaa siten, että se jätkä kulki joku kuus askelta mun edelläni ja jatkuvasti vilkuili taakseen, että tulenko mä vielä sieltä. Ja se vilkuili ei todellakaan ole sellasta, etteikö siitä ymmärtäisi, että just kattelee mun kulkuani ja seuraa just mua. Se pysytteli koko ajan ihan lähellä. Kun mä nopeensin askelia, sekin nopeensi ja kun mä hidastin, sekin hidasti. Supervittumaista ja ahdistavaa.
Ja se on vielä niin etovan olonenkin et oksettaa. Alle kolkyt vuotias mies. Rasvanen tukka, joka ei ole nähny parturia muutamaan vuoteen, jonkun edesmenneen sukulaisen hikinen tuulitakki jostain kuuskytluvulta, kaameet farkut ja joku kälynen reppu aina selässä. Suihkussa se tuskin käy. Musta vähän tuntuu, et se on oikeesti jotenkin vammanen. Sairas ainakin.
Maanantaina, mun onnekseni, se ei ollut juoksutuulella. Mun hikikävelyni perässä, tai siis edellä, se pysy ihan hyvin, mut juoksemaan se ei lähtenyt. Mä lähin aika varovaisesti, mut lopulta pingoin kuin hengenhädässä kotiin asti. Mä en halunnut ottaa mitään riskiä siitä, että se ois päässyt selville siitä, missä mä asun. Jossain kohtaa se ei enää tullut mun perässäni.
En mä sitä pelkää, mut ei se mitenkään mukavaakaan ole, kun joku seuraa joka askelta. Etenkin kun se silloin aikaisemmin seuras mua kotiin asti, tai ainakin melkein, mä oon hyvä harhauttamaan seuraajia. Toivon ainakin, et olen onnistunut harhauttamaan sen niillä kerroilla, kun se on seurannut mua edes lähellekään mun kotia. Ei mitenkään hirveen kiva ajatus, että se tietäis missä mä asun. Ja sitten kun siitä ei yhtään tiiä, et mitä se tahtoo.
Joskus aikasemmin se seuras mua pyörällä, kun mä juoksin tai kävelin. Se meni aina hiukan matkaa edelle, pysähtyi ja odotti että mä olin suunnilleen sen kohdalla tai mennyt ohi ja sitten se taas lähti, koko ajan vilkuillen taakseen. Se on tosi ahdistavaa kun se pitää mut koko ajan näköpiirissään. Se ei kato mua suoraan silmiin, eikä odota mua missään siten, että sen kasvot olis mua kohti, vaan se vilkuilee mua koko ajan tosi vammasen olosesti heilutellen päätään eestaas. Jollakin vakoojalla tai etsivällä saattais olla sille muutama neuvo, nimittäin toi seurattavan kohteen silmälläpito ei ole mitenkään erityisen ammattimaista.
Mun piti kirjottaa tää jo eilen ylös, mut päänsäryltäni unohdin koko jutun. Ihan kiva toisaalta, niin sain nukuttua rauhassa.