Jokavuotiset markkinahumut on taas koettu: päällekäyviä ilmapallokauppiaita ja, kiitos tuulen, myös ilmapalloja, hattarantuoksua, kännihaluisia teinejä (”me otetaan ihan vähän vaan, sellattiin et tulee iloiseks”), huutavia kakaroita ja niiden huutavia äitejä, lakusetiä, lakutätejä, neekerinpusumummoja, neekerinpusupappoja, rinkeleitä, käristettyjä räiskäleitä, söpöjä villahuopikkaita, hulluja laitteita joissa soivat viime kesän hittibiisit ylittää sallitut desibelit ja aivan hävyttömän paljon ihmisiä.
On se kummaa, miten ykstoista metrilakua voi huveta olemattomiin alle vartissa. Tosin mä puolustaudun sillä, että ne ei oikeesti kylläkään ole metrinmittaisia, vaikka nimestä mitä vois päätellä. Ei tasan ole! Huijausta! Ja mulla oli nälkä.
Mun vuokraisäntäni oli eilen käynyt pudottamassa mun postiluukustani iloisia uutisia: mun vuokrani nousee taas. Just kun mä olin ehtinyt sanomaan, että vaikka tää kämppä on aika kaukana keskustasta ja koulusta, ja vuokra on jo nyt aika huikea, niin en halua muuttaa tästä, koska aa noi metsät on niin ihanat ja bee tää seutu on niin kivaa. Mut kyllä mä sitten vielä eilen kattelin, josko joku mukavanoloinen kämppä olis vuokrattavista tullut vastaan, mut eipä tullut. Harmittaa vaan, kun tää on niin kiva, eikä nyt olis aikaa töitäkään tehdä. Kallista – joo, niin se on.