Juhannus meni töissä, triplaa ja tuplaa. Perjantaina kun paistatti kauniisti, pyöräiltiin katsomaan apinan ja lehmän risteytyksistä syntyneitä buffelivauvoja, ja ne oli niin söpöliinimussukkamöllyköitä ettei mitään rajaa. Sellaisen olis voinut ottaa vaikka syliin ja vähän rutistella ja pussutella, jos vaan siis olis jaksanut sellaista sylissään pitää. Äitibuffelin pissa aiheutti hetkeksi vesiputouksen alueelle, mut selvittiin. Kuviakin olis, jopa buffeliperheen pienestä mustasta lampaasta, joka ei kamerasta liiemmin ilostunut, mut toisella koneella. Pitäis oppia pysytteleen yhellä koneella.
Nelijalkaisista mamuihin, vitun kulttuurierot. Mikä siinäkin on, että jos vaan muutaman mukavan sanan toiselle suo ihan vaan kohteliaisuudesta, niin heti ollaan ”Maybe we could go out to a dinner sometime.” ”Do you use msn?” Would you like to give me your phone number?” ja blaa blaa. Mitä tahansa teenkin niin jostain välistä joku huutaa ”Jeah, good job!” ”Nice work, well done, well done.” Pysyisivät omilla alueillaan, ei tartte tulla keskeyttämään mun töitäni prkl. Tai sitten ”Oh, you’re so beautiful!” Kuin monta kertaa oon tonkin jo kuullut, uskomatonta, ottaen huomioon, että mun naamani on rumempi kuin erkkilän perse. Eikä ne tajua kun kerran sanoo ei vaan jatkavat vaan ylinoloa imarteluaan tai yksityisten tietojen urkkimista. Varmaan rankkaa kun ei ole aivoja. Seuraavaksi, kun joku englantia puhuva mies tulee kysymään multa kuinka nukuin yöni / mitä kuuluu / missä mä asun, vastaan: ”Really good, I’m lesbian.”
Onneksi töissä on myös kivaa porukkaa, suurin osa oikeastaan. Ikinä ei tuu sellasta oloa ennen työvuoroa, ettei tahtoisikaan mennä sinne. Kivat työkaverit on tosiaankin se juttu, mitä työpaikassa tarvitaan, jotta siellä viihtyisi.