Ensi yö on mun viimeinen yöni tässä asunnossa. Mulla on ikävä ja haikea mieli. Kuvittelin, että mitä lähemmäs muutto tulee, sitä iloisemmaksi mä tulen, mut eihän se mennytkään niin.
Miten mä en nyt tahdokaan lähteä täältä, vaikka jo muutaman vuoden oon etsinyt uutta asuntoa ja nyt viimein sen sain. Munhan pitäis olla iloinen! Ihan hullua. Tää ikävä on jollain tavoin hämärän peitossa, ehkä mä en ikävöikään vaan tätä asuntoa vaan myös tätä aluetta. Mun metsäni <3 Missä mä nyt lenkkeilen? Jospa se uusi alue tulviikin itsensäpaljastelijoita ja metsähyökkääjiä, mitä mä sitten teen. Naapurit. Vanhat naapurit on mukavia ja aina juttutuulella, uusista oon tavannut tähän mennessä kaksi ja ne molemmat näytti ihan boa-käärmeiltä. Tunnen itseni melkein tervetulleeksi siihen uuteen taloon :/ Ja mun ruokakauppani! Pitääkö mun alkaa tottua nyt jonkun pikkusen Siwan tuotevalikoimaan, kun edellisestä sain aina mitä halusin ja valinnanvaraa riitti. Ja onhan mulla ikävä ihan itse tätä asuntoakin. Tää on ollut eka asunto, jossa mä oon asunut yksin. Mä olen itsenäistynyt täällä. Ja nyt mun tavarani on pakattuina tossa lattialla, valmiina lastattavaksi muuttoautoon ja siitä uuteen kotiin. Niin, kotiin. Miten mä teen siitä uudesta asunnosta kodin? Mikä ylipäänsä tekee asunnosta kodin? Onko koti siellä, missä sydän on? Tuleeko siitä koti sitten, kun mun tavarani ja huonekaluni on siellä? Mitä jos siitä ei koskaan tulekaan kotia? Ei kai niin voi käydä. Se on koti sitten kun mä olen siellä, eikä mulla ole muuta paikkaa. Paitsi kotikoti, mut sitä ei nyt lasketa. Tällä hetkellä mä olen kotona. Ensi viikolla, toivottavasti, mä olen kotona, vaikken olekaan täällä.