Enää kaks yötä siihen, kun saan tietää, kuinka kiltti oon tänä vuonna ollut. Jännittää jo. Musta tulee ihan kakara aina kun joulu lähestyy. Toivottavasti mä pysyisin tällasena ikuisesti. Aikuista voi leikkiä sitten vaikka keväällä 😀
Enemmän kun niitä lahjoja, mä odotan, tää ei ole vaikee, mitäs muutakaan kuin Ruokaa! Jouluriisipuuro on niin hyvää! Joulupiparit, ja se taikina, on niin hyviä! Ja kalaa! Luumurahkaa! Lisää puuroa! Öö ja sitten… Hmm. Mä luulin, että näitä olis tullut paljon, mut siinä ne taiskin olla. Ne kaikki, joiden perään kuuluu huutomerkit. Porkkanalaatikon perässä on piste, samoin joulutorttujen ja niiden muiden, joiden vuoksi joulua aina kannattaa odottaa, mut myös joiden takia joulun jälkeen toivois, että se olis jo ohi ja pääsis taas tavallisen ruoan pariin.
Tää sopii niin kauniisti tähän hetkeen, etten voi vastustaa:
”Jäärouva taivutti kauniit kasvonsa oravan puoleen ja raaputti sitä korvan takaa hajamielisenä. Orava katsoi lumoutuneena häneen, suoraan hänen kylmiin, sinisiin silmiinsä. Jäärouva hymyili ja jatkoi matkaansa. Mutta hänen askeltensa jäljillä makasi orava jäykkänä ja kylmänä, pienet jalat ilmassa.
– Nyt kävi huonosti, sanoi Tuu-tikki kipakasti ja veti lakin korvilleen. Hän aukaisi oven, ja uimahuoneeseen tulvahti valkoista huurua. Hetken kuluttua hän pujahti oven raosta takaisin sisään ja laski oravan pöydälle.
Näkymättömät päästäiset ryntäsivät esiin kuumaa vettä mukanaan ja kietoivat oravan lämpöiseen pyyheliinaan. Mutta sen jäykät pienet käpälät törröttivät ilmassa yhä jäykkinä ja surullisina, eikä ainoakaan tuntokarva liikahtanut.
– Hän on aivan kuollut, sanoi pikku Myy asiallisesti.
– Hän sai ainakin ennen kuolemaansa nähdä jotakin oikein kaunista, kuiskasi Muumipeikko värisevällä äänellä.
– Nojaa, sanoi pikku Myy. Oli miten oli, joka tapauksessa hän on nyt unohtanut kaiken. Ja minä aion tehdä hännästään pienen suloisen muhvin.
-Sitä et saa tehdä, sanoi Muumipeikko järkyttyneenä. Hänen on saatava häntänsä mukanaan hautaan. Sillä hänethän haudataan, eikö niin, Tuu-tikki?
– Hm, sanoi Tuu-tikki. Sitähän ei tiedä, onko hännästä mitään iloa kun on kuollut.
– Hyvä ystävä, Muumipeikko pyysi. Älä puhu koko ajan, että hän on kuollut. Se on niin kauheata.
– Jos on kuollut, niin on kuollut, Tuu-tikki sanoi ystävällisesti. Tämä orava muuttuu vähitellen maaksi. Ja myöhemmin hänestä kasvaa puu, jossa uudet oravat hyppelevät. Onko se niin surullista?”
Tove Jansson, Taikatalvi