Viime päivinä, ekan kerran viiteen vuoteen, mulla on ollut opiskelijaolo. Mä en ole ikinä ollut kauheen innostunut mistään aivottomille suunnatuista perinteistä, joissa jaksaa ravata vaan siinä kunnossa kun ajatukset kulkee kuin hidastetussa filmissä ja pystyssä pysyy vaan istuen tai nojaamalla johonkuhun. Haalareita mä oon aina pitänyt välttämättömyytenä kolmevuotiaitten kuraleikeissä, enkä märkien syyskelien houkutuksesta huolimatta niitä ole koskaan hankkinut.
Nyt vappuna ekaa kertaa olis oikeesti ollut kiva näyttää opiskelijalta. Erottauduin mäellä kuin mäellä nätisti muista. Olin niin perusminä kun vaan voin, superlaimeana ilman haalareita ja valkoista lakkia ja kaiken lisäksi vielä sairaslomalaisena ja vesipäänä. Kiva! Jos oisin opiskelujen alusta saakka ollut ilosesti mukana kaikissa tsembaloissa niin nyt osaisin ainakin tanssia villejä hämähäkintappotansseja, laulaa unkarilaisia juomalauluja ja tehdä oikeaoppisesti perepečejä.
Mutta mikään ei ole mun syytä! Mä osotan sormella meiän tuutoria, joka yllytti meitä olemaan liittymättä meidän ainejärjestöön ja pysymään poissa vanhempien opiskelijoiden pippaloista. Se hullu! Jälkeenpäin vasta selvis, että outolintu porukassa olikin just se tuutori eikä ne muut, se oli se epäopiskelija, jolla viiras ihan hiukka päässä, ja se muuten kaihtaa hissejä ja sateenvarjoja. En ikinä unohda sitä olkista tekostetsonia, joka sillä oli päässä kun se tuli meidän ensitapaamiseen, myöhässä sinnekin.
No ei onneks kauheesti harmita. Mä oon niin epä kaikessa ja aika epä sosiaalisuudessakin, niin emmä tiedä oisko musta edes ollut mihinkään. Ehkä pelleksi, sehän oli mun toiveammattini jo lapsena.
8O(