Oon aina tykännyt maanantaista. Mulla ei ole koskaan ollut sellasta Oh fuck, it’s monday -fiilistä, paitsi tänään. Joskus kai sekin on koettava. Kaikki menee vaan pieleen ja mikään ei onnistu. Tänään en hymyile.
Aamulla tihkui väin vähän, ei paha. Koska loskassa pyöräileminen ei onnistu, päätin kävellä yliopistolle. Vähän ikävä tuuli, mut eihän sellanen mua pysäytä. Kun olin päässyt pisteeseen, joka on suurinpiirtein arvioituna noin yhdestoista osa mun koulumatkastani, oli mun kengät ja sukat aivan läpimärät, farkut loskassa polviin saakka, takin huppu jossain taivaissa kiukkuisen tuulen takia ja kasvoja peitti kerros kurapriiskaleita, joita lensi ohi ajavien autojen renkaista. Vittu.
Käännyin ympäri. Nyt istun kotona villasukat jalassa. Kuppi kuumaa kaakaota tekisi niin hyvää, mut mun kaakaopurkissani on vaan tyhjää. Ihan sama. Yks typerä luento meni nyt sitten ohi, mut ihan sama sekin. Huomenna uudestaan. Niin ja pääsinkö mä tänään keskustaan hakemaan sitä mekkoa – no en. Ihan sama, puen sitte jotain rytkyjä, jos ne mekot loppuu ennen kuin ehdin hakemaan omani. Toivottavasti Herra Pouta näyttelisi pian sarviaan, pilvistäkin saisi olla, kunhan vaan toi loskakerros katoaisi. Ja jos tää aivoton kapine ei lakkaa kettuilemasta, se lentää seinään. Mä olen varoittanut.
Kaiken paskan keskellä jotain hyvääkin: tänään alkoi iki-ihana Olipa kerran elämä telkkarista. Jee! Muistin vain, että se olisi ollut tosisuperhyvä sarja, mut se jäikin sellaselle menettelee-tasolle. Johtuu varmaan siitä henkisestä kasvusta, mikä on tapahtunut siitä ajasta, jolloin Olipa kerran elämää aikaisemmin näytettiin. Oli se ihan kiva kuitenkin.