Suuressa kaupungissa ja pienemmässä kunnassa asumisessa on eroja, mut yks huomattava ero, ainakin mun mielestä, on naapureihin suhtautuminen. Mä huomasin tän kun muutin 10000 asukkaan pikkukunnasta 173000 asukkaan Turkuun.
Pienemmillä paikkakunnilla naapurit on hyvän (tai pahan) päivän tuttuja. Ei tulis mieleenkään olla tervehtimättä naapureita. Naapurit tietää toistensa nimet, ammatit jne., naapureilta voi lainata sokeria ja niiden kultakaloja pääsee ruokkimaan ja tuijottelemaan silloin kun naapurit on itse matkoilla.
Täällä kaupungissa naapureihin harvoin pidetään mitään turhan läheistä kontaktia. Mä en tiedä naapureistani muuta kuin ulkonäön (9-10 naapuristani tunnistan kadulla ehkä 6) ja sukunimen, jonka voi lukea kunkin naapurin ovesta. Naapurit on toisilleen kuin ilmaa. Mä en tiedä onko tää vai kerrostaloasukkaiden juttu, mutta samanlaisia ”naapurit, keitä ne on?” -höpötyksiä mä oon kuullut muiltakin. Eilen ensimmäistä kertaa päädyin puhelemaan naapurieni kanssa, jos heitä ja moita ei lasketa, eikä sitä alakerran mummoa, joka on aina iloisella juttutuulella. Jo oli aikakin kolmen ja puolen vuoden seinänaapuruuden jälkeen!
Edellisiltana mun eteisen välioven kahva irtosi, se ulko-ovea vasten oleva. Mä taistelin sen kanssa vartin, ja koska en saanut sitä paikalleen, luovutin ja ajattelin renklata sen kanssa myöhemmin. No kas, kuinkas kävikään kun tulin eilen lenkiltä kotiin, avasin ulko-oven ja seuraavan olis ollut väliovi, mut enhän mä saanutkaan sitä auki. Kun siitä puuttui se kahva! Siinä oli vaan se rautatappi, jossa sen kahvan pitäis olla kiinni. Mä yritin avata sitä ovea vääntämällä sitä tappia sormet mustina, ja hetken aikaa kun olin taistellut, irtosi ovesta se sisäpuolinenkin kahva. Grrreat! Oisin ehkä onnistunut vaan tappia vääntämällä aukomaan sen oven, mut koska mulla oli sisällä ikkuna auki, ja ulkona tuuli suunnilleen kuuskyt metriä sekunnissa, niin mitä enemmän mä yritin sitä tappia vääntää, sitä enemmän veto sisällä likisti sitä väliovea entistäkin tiukemmin kiinni.
Ovi siis pysyi kiinni, joten mun oli turvauduttava naapureihin. Koska mä tunnen ulkonäöltäkin varmasti vaan muutaman naapureistani, niin päädyin soittamaan sen kaikkein tutuimman ovikelloa, jos tuttuudesta tässä edes voi puhua. Setä Pitkäsääri ei ole lainkaan pelottava, päinvastoin. (Yllätys oli suuri, kun oven avasikin nainen, jonka luulin olevan alakerran kiukkuisen sedän vaimo, mut se sitten olikin Setä Pitkäsäären rouva! Jäi mysteeriksi, kuka sitten on se rusinainen täti, jota mä aikaisemmin luulin Setä Pitkäsäären vaimoksi?!) Setä Pitkäsääri oli tosi ystävällinen ja avasi mun oven pihdeillä ja sen jälkeen vielä kiinnitti ne pudonneet ovenkahvat paikoilleen. Tuli siinä samalla juteltua vaikka mitä, sekä sedän että sen rouvan kanssa. Tosi mukavia ihmisiä 😀
Kuin just onkaan mun tuuriani, et silloin kun tulee oiva tilaisuus tutstua naapureihin, mä oon ihan hikisenä lenkkivaatteissa ja kämpppä siivoamatta 😐