Sitten vasta kun jotain itselle tärkeää menettää, ymmärtää, kuinka tärkeää se jokin on ollut. Mä en ehtinyt tutustua mummiin niin hyvin kuin olisin halunnut. Vaikka mummin dementia ilmenikin vasta tosi myöhään, niin silloinkaan kun mummi oli vielä täysin kunnossa, me ei vietetty paljoa aikaa yhdessä. Eikä mummi ole ainoa, jonka kohdalla mulle tulee tällanen olo, että miks mä en sanonut sitä tai tätä silloin kun oli mahdollisuus. Pitäis vaan tarttua hetkiin varmemmin.
Mä en ole niin surullinen ja ikävissäni kuin voisin olla. Vaikka mummi on mulle tärkeä, niin näin on parempi. Mummi saa nukkua kenenkään häiritsemättä, ikuista unta. Mulla on oikestaan aika onnellinen ja hyvä olo mummin puolesta. Eikä ainakaan tarvitse surra sitä, että eletty elämä olisi jäänyt liian lyhyeksi. Reilu sata vuotta nähtyä elämää. Vaikka mä oon elänyt vasta reilu kakskyt vuotta, niin tänäkin aikana on tapahtunut niin paljon, etten osaa kuvitellakaan, kuinka paljon sataan vuoteen mahtuu. Harvat ihmiset elää yli sata vuotiaiksi ja saa lasten ja lastenlasten lisäksi lastenlastenlapsia. Eka lapsenlapsenlapsenlapsi olis syntynyt kesällä.
Mummin hautajaiset tulee olemaan mun elämäni kolmannet hautajaiset. Vaikka kaikilla sukulaisilla ikävä on suuri, ja haikeus ja suru ovat päällimmäisinä kaikkien kasvoilla, niin silti pitäisi osata iloita. Mummi pääsi hyvään paikkaan. Ja musta tuntuu, että näissä hautajaisissa ei niin haikea fiilis tulekaan olemaan, mitä hautajaisissa yleensä. En tiedä miksi, on vaan sellanen tuntuma.
Mä oon yleensä sanonut, että hautajaisissa ei ole mitään muuta hyvää kuin ruoka. Tarkemmin ajateltuna hautajaisissa on muutakin hyvää ja kaunista. Se on se hiljainen tunnelma, rakkaan kunnioittaminen ja muistaminen.