Mulla on töissä oma pimppari. Se tietää jokaisen ohi kulkevan miespuolisen henkilön siviilisäädyn ja yrittää niin hyvin kuin suinkin etsiä mulle sopivan miehen. Kaikkia vähääkään mahdollisia tietysti tyrkyttäen, mut kuitenkin mun mielipiteitä ja toiveita kuunnellen. Ja mut esitelläänkin aivan tuntemattomille ihan ykskaks. Melkoista toimintaa. Yhtäkään jätkää en ole vielä hyväksynyt edes lähes mahdolliseksi ehkä tapailtavaksi.
Kaikkia miehiä mun parittajani ei tartte edes pyytää tulemaan mun luo; osa niistä tulee ihan itsestäänkin. Kaameeta. Koska ne on tietty niitä, joista ei osaa sanoa mihin ne katsoo kun silmät sojottaa toinen koilliseen ja toinen työpisteen ohi kulkevan blondin perään. Ja niitä, jotka käyttää niin-ylös-kuin-mahdollista kiskottuja vihreitä tennissukkia sandaalien ja lyhyytensä vuoksi laittomiksi luokiteltavien shortsien kanssa. Yks tahtoo että mää kannan sitä pitkin maita ja mantuja, koska itse aikoo katkoa jalknsa, ja toinen tahtoo musta valokuvan, jotta sitten voisi katsella sitä kuvaa ja muistella mua sen jälkeen, kun ei enää olla samassa paikassa kesän jälkeen töissä.
Onnekseni kestän kuin mies. Ja hitaasti ja kauniisti mä munistun lisää vaan, koska teen töitä niin muksassa testosteroniseurassa. Neiteilen sitten vapaa-ajalla.
Loppuun yksi järkevän aivoituksellinen ja pari suloista lainausta Tove Janssonin teoksesta Muumilaakson marraskuu.
”On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.”
”On niin paljon niitä jotka esitellään ja jotka saman tien kadottavat nimensä. Ne tulevat sunnuntaisin. Ne kiljuvat kohteliaita kysymyksiä, koska eivät ikinä opi, että toinen ei ole kuuro. Ne yrittävät puhua niin yksinkertaisesti kuin suinkin jotta olisi muka helpompi ymmärtää mistä on puhe. Ne sanovat hyvää yötä ja menevät koteihinsa ja soittavat ja tanssivat ja laulavat seuraavaan aamuun asti. Ne ovat sukulaisia.”
”- Nythän on isänpäivä, Nuuskamuikkunen mumisi.
– Oletko varma siitä? Vilijonkka kysyi epäluuloisena. Hän katseli tuikeasti Ruttuvaaria ja kysyi:
– Onko teillä lapsia?
– Ei millään muotoa, Ruttuvaari vastasi. – Minä en pidä sukulaisista. On minulla kyllä joitakuita lapsenlapsia, mutta ne minä olen unohtanut.”