Jos mulla olis aikaa, niin rupeaisin tekemään vapaaehtoistyötä Vanhustentuki ry:n tai muun vastaavan piirissä. Vois olla kivaa vastapainoa opiskelulle viettää aina välillä aikaa eläkeikäisten ihmisten kanssa juttelemalla, pelaamalla shakkia, kokkailemalla tai kävelemällä ulkona. Tai mitä vaan muuta.
Tänään uhrasin ihan pienen hetken omasta ajastani vanhalle mummolle, joka oli menossa ostoksille. Pieni, ryppyinen mummo pysäytti mut ja kysyi, mihin suuntaan hänen pitäisi mennä, jotta pääsisi Wiklundille. Neuvoin tien, käveltiin sinne yhdessä ja juteltiin koko matkan. Matka ei ollut pitkä, mutta vauhti oli hidas, joten höpötettävää riitti.
Tosiasiassa se mummo tahtoi vaan juttuseuraa. Kun mä selitin sille, että siihen kauppaan pääsee nyt kahta eri kautta, kun sitä remontoidaan, niin mummo kertoi kyllä tietävänsä sen, koska kävi siellä eilenkin ruokakaupassa. Ja nykyisessä asunnossaan (josta Wiklundille on matkaa vajaa puoli kilometriä) hän on asunut jo 35 vuotta, joten seutu on tuttua.
Vähän sitten mietin, että minkä takia sen mummon piti ylipäänsä kysyä neuvoa yhtään mihinkään, kun kerran seutu on niin tuttua. Mutta kai se oli vaan seuran puutteessa. Kahdesti siinä jutellessa se mummo sanoi, että on niin mukavaa kun nuoret juttelee hänelle ja nuorten kanssa on aina niin mukava höpötellä kaikista asioista.
Lopulta kun meidän tiet erkani, se mummo toivotti hyvää päivänjatkoa ja kiitti neuvoista. Se oli kyllä herttainen mummo.
Mustakin tulee mummona nuorisoystävällinen ja kiva mummo. Sellanen hiukan höpöhöpö. Ei ollenkaan niin kuin toi mua vastapäätä asuva räkivä kyylääjä-akka. Se on ehkä kaamein vanhus jonka mä oon koskaan tavannut!