Ja ranne murtui. Mä oisin viettänyt tän päivän tosi ahkerasti lukien ja tehden muistiinpanoja, mut joku taisi olla sitä mieltä ettei onnistu. Niin mä sitten tein pienen ilmalennon heti porraskäytävän alaoven edessä, jossa peilikirkas jää oli ovelasti pienen lumipeitteen alla. Ja kuinka sitä niin kivasti refleksit toimiikin niin, että ihminen automaattisesti ottaa kaatuessaan kädellä tukea (suojatakseen ehkä kasvoja, joo, ihan fiksua), ja niinpä mä kaaduin suoraan oikean käteni päälle.
Matka alaovelta kotiin kolmanteen kerrokseen on hiukan hämärän peitossa, muistan vaan kun yritin avata ovea ja se tuntui kamalan raskaalta. Seuraava muistikuva on olohuoneesta, jossa havahduin todellisuuteen kun kättä särki. Mä olin nelinkontin lattialla, kasvot sohvapöytää vasten, matto oli aivan rutussa ja sohvan divaaniosan olin, sen painosta huolimatta, onnistunut työntämään seinään kiinni. Matossa ja lattialla kuraa ja pieniä kiviä (en ihan ole onnistunut selvittämään mistä ne kivet on tullut, koska en mä niin pitkälle ulos päässyt, että oisin kenkäni kiviä täyteen saanut, ja siinä mihin mä kaaduin, ei ollut hiekkaa!!) ja sohvapöydän yks jalka koki saman kohtalon kuin mun ranteeni.
Mä en ikinä ole ollut innostunut mistään tv:n sairaalasarjoista, koska mua heikottaa kaikki viillot, pistot, poikkinaiset ruumiinosat ynnä muut kuoliot ja mätäpaiseet. En olis odottanut, että oman käden katsominenkin sais mut heikoksi, mut niin kävi. Mun ranteeni oli mutkalla, ihan kirjaimellisesti. Kaks kertaa mä yritin päästä lähtemään lääkäriin, mut molemmilla kerroilla päässä pimeni niin pahasti, että mä luulin kuolevani siihen paikkaan. Onneks mulla on taitoa keskittyä ja rauhottua kriittisellä hetkellä. Pääsin eka terveydenhoitajan luo, joka ensi silmäyksen jälkeen, koskemattakaan muhun, sanoi hakevansa kokeneemman kollegan paikalle. Ne oli tosi mukavia tätejä. Ei ne edes yrittänyt hoitaa mua, vaan kirjoitti vaan tarvittavat paperit, jotta mä pääsin suoraan Tyksiin.Yleensä murtumat hoidetaan Kaupungin sairaalassa, mut ne tädit epäili, että mut ohjattais sieltä kumminkiin Tyksiin, joten mä sain sinne suoraan lähetteen.
Röntgen, puudutus, murtuneen luun venyttäminen paikalleen, uusi röntgen, paperit kuntoon, hiukan nappeja mukaan ja kotiin. Viis viikkoa kipsissä. Onneks mulla ei ole kuin kaks kurssia tällä hetkellä, eikä niissäkään muistiinpanojen tekeminen ole niin tärkeää. Tuleviin kirjatentteihin voisin lukea, mut muistiinpanoista ei tuu mitään, ja muistanko mä edes kahden kk:n päästä jotain, minkä mä nyt luen. Työharjoittelua mä pystyn kyllä hoitamaan, vasen käsi + näppis-kombinaatio näyttää toimivan joten kuten, hitaasti, mut eihän mulla nyt kiirekään ole.
Kun on aina (tai lähes aina) ollut terve, niin koko ajan saa yllättyä siitä, miten perusjutut vaikeutuu kun jokin ruumiinosa on poissa käytöstä. Viimeks ne oli vatsalihakset, nyt sitten oikea käsi. Kahvin keittämiseenkin meni muutama tovi enemmän kuin tavallisesti. Odotan kauhulla tiskaamista. Vasemmalla kädellä meikkaaminen :E
Ens kerralla kun mä kaadun, niin ihan satavarmasti yritän tukeutua vasempaan käteeni. Mä treenaan siitä nyt tän viiden viikon aikana superhyvän, niin että sitte seuraavalla kerralla mun refleksini uskoutuu sen varaan. Tai sitten mä harjoittelen nyt vasenkätiseks. Aloitin jo kirjoittamalla ens viikon kontrolliröntgenin päivämäärän, kellon ajan ja sairaalan osoitteen – meni muutama minuutti ja käsialasta saa melkein selvää 😀