Mä oon viime aikoina mietiskellyt vähän suklaata.
Siis suklaasta, kaikkea mahdollista siitä. Pääasiassa sitä, että mikä siinä on pahaa. Siis ei pahaa siinä mielessä, että se maistuisi pahalta, vaan siinä, että miksi se on ihmisille ”paha”. Aina välillä saa kuulla joltain tai lukea jonkun blogista, että suklaa on mennyttä elämää. Yleensä se jätetään kokonaan pois siinä vaiheessa, kun sen käyttöä ei enää osata hallita. Tätä mä en ole ihan vielä sisäistänyt, mut useimmiten tapaakin lievempiä suklaapaheolotiloja. Silloin kun tekee mieli suklaata, joutuu aina miettimään, että voinko mä nyt ostaa tätä ja silloin, kun suklaata on ostettu, niin siitä pitää ilmoittaa anteeksi pyytäen, että menin sitten taas sortumaan suklaaseen. Miksi? Miksei suklaata saa syödä silloin, kun tekee mieli? Eihän kukaan juustosämpylöitäkään ostaessaan mieti ostostaan sen kummemmin tai ainakaan ilmoita siitä muille. Ja karkeistakin salmiakki tuntuu olevan ihan ok-ostos, lakritsi on myös ihan sopivaa herkkua, toffee taitaa olla siinä rajoilla. Mut suklaasta joutuu tuntemaan huonoa omaatuntoa.
Onko se oikeasti niin kamalaa? Paljon rasvaa ja sokeria, mut jos pysyy sopivissa herkuttelurajoissa, ymmärtää ettei sitä voi syödä joka päivä, jos tahtoo pysyä kuosissa, syö muuten terveellisesti ja harrastaa liikuntaa, niin pitääkö sen silloin olla kiellettyä? Mun mielipiteeni tähän on ei. Suklaa on herkkua, herkuttelu on sallittua. Ja järjen käyttö toivottua.
Mä kävin tänään Marabou-ostoksilla. Alunperin oli tarkoitus ostaa vain NonStop-suklaalevy, koska sitä en ollut vielä maistanut, mut koska viikonloppuna mulle kauhisteltiin, kun en ollut maistanut Maraboun Daimiakaan, niin sitäkin oli siis ostettava. Mutta kuinkas kävikään, mun lähikaupassani sai Maraboun maitosuklaalevyn kaupan päälle, kun osti kolme Maraboun suklaalevyä, ja koska mä r a k a s t a n Maraboun Minttukrokanttia, niin otin sitten senkin. Mä en ole mikään suuri Marabou-fani, mut se maitosuklaa sopii täydellisesti sellaisiin kaura-suklaapikkuleipiin, joihin mä oon tällä hetkellä superihastunut.
ps. Se NonStop oli – mä en ikinä uskois itseni pystyvän sanomaan tätä – aivan liian makeaa. Rakastan makeaa, mut se meni vähän yli. Se oli väärällä tavalla makeaa. Paha selittää :/ Onneks oli sitä Daim-suklaata kompensoimassa NonStopin aiheuttamaa pettymystä 😛