vai elänkö syödäkseni?
Niin paljon kuin tahtoisinkin itelleni uskotella, että syön vain elääkseni, niin taitaa se kuitenkin mennä toisin päin. Ikävä kyllä.
Ruoka on vaan hyvää ja syöminen on ihanaa. En voi ymmärtää, kuinka joku pystyy pitämään ruokaa vaan välttämättömänä elintarpeena, kun mulle itelleni se on niin paljon enemmän. Uusia makuja, uusia tuoksuja, uusia tuntemuksia ja uusia elämyksiä, tai vaikka sitten vanhojakin. Joskus saa kokea aivan ihanan tunteen, kun jokin tuoksu tai maku kuljettaa mukanaan menneisyyteen ja herättää muistoja. Tai sitten kun jäätävänä talvi-iltana syö jotain, mikä maistuu kesälle, niin oi sitä tunnetta. Ja se tekeminen, pilkkominen, paistaminen, vatkaaminen, höyryttäminen, wokkaaminen, keittäminen, kuutioiminen ja kaikki muu kokkaaminen, sekin on kivaa. Leipomisessa ehdottomasti parasta on taikinakulhojen nuoleminen.
Eikä se aina ole se henkinen puoli, joka hymyilee ruoan takia. Kun muutaman viikon syö keitettyjä, paistettuja ja höyrytettyjä vihanneksia lounaaksi, ja sitten päivänä eräänä onkin aikaa valmistaa kokonainen ateria, niin huomaa fyysiselläkin puolella eron. Kyllä ruoalla vaan on valtaa.
Ja kahvittelu. En todellakaan kuulu niihin ihmisiin, jotka kahvittelee vain sen kahvin. Mä tarvin sen kanssa jotain, mieluusti jotain jäätelöistä herkkua tai suklaakakkua, porkkanapiirakkaa tai omenapiirasta. Viime aikoina oon koukuttunut kaura-omena- ja kaura-mustikkapaistoksiin ja ne tekee mun oloni ihanan syksyiseksi. Joskus käy niinkin, että se kahvi luisuu vain tekosyyksi herkutella.
Joku joskus sanoi: ”Kaikki mistä pidän, on joko laitonta, moraalitonta tai lihottavaa.” Mä taidan pitää noista lihottavista laittomien ja moraalittomienkin edestä.