Itselleen valehtelu tuntuu mitättömämmältä kuin muille valehteleminen, mutta silti pidemmän päälle juurikin se itselleen valehteleminen on petollisempaa. Ei sitä uskoisikaan, miten paljon yhdeksi valtavaksi massaksi kasautunut joukku pieniä valheita voi aiheuttaa pahaa mieltä.
Sitä paitsi itselleen valehteleminen on helpompaa kuin muille valehteleminen. Ei tarvitse huolehtia huonosta omastatunnosta tai kiinni jäämisestä, ja kun itse kuitenkin tietää totuuden sen valheen takaa, niin voiko se muka satuttaa? Voi, yllättävää kyllä.
Tajusin yhden elämää suuremman asian, kun olin kirjoittamassa viestiä yhteen keskusteluketjuun. Se oli valhetta. En painanut lähetä-nappulaa. Luin sen viestin kolmeen kertaan ennen kuin pyyhin sen pois. Ahdistava kuumuus purkautui jostain ja levisi joka puolelle mun kehoa. Taisin jopa punastua. Sen yhden asian tajuaminen johti muutaman muun asian tajuamiseen ja ne edelleen pakottivat ajattelemaan niihin aikaisempiin asioihin johtaneita asioita, ja silloin tajusin, että oon oikeasti syöttänyt itelleni pajunköyttä. Mähän oon huijannut itseäni vaikka kuinka pitkään ja ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia, ja vasta nyt, sen yhden asian valjetessa valheeksi ymmärsin ne muut ja sen, kuinka paljon ne valheet onkaan vaikuttaneet mun elämääni.
Oon mä ehkä joskus aikaisemminkin miettinyt just noita asioita, sivunnut niitä jonkun toisen ajatuksen varjossa, mut ohittanut niihin takertumisen kuitenkin onnistuneesti. Ehkä mä oon jotenkin tiedostomattomasti ja alitajuisesti ilman tarkempaa pohdintaa osannut aavistaa, että niiden asioiden muoto mun pääni sisällä ei ole ihan moitteeton, ja siksi oon sivunnut ne, koska jos olisin jäänyt niitä mielessäni ihmettelemään, se ihmettely olisi kestänyt pitkään. Toisaalta oon siis tiennyt ja tiedostanut sen, että valehetelen itselleni ja oon myös uskonut ne valheet, mut toisaalta en ole halunnut edes miettiä niitä asioita ja sen takia ne on jääneet mun mieleeni samalle tasolle muiden ajatusten kanssa.
Kuinka tyhmä ihmisen pitää olla, että uskoo omiin valheisiinsa, oikeesti. Tää on ihan naurettavaa. Jospa mussa asuukin kaksi eri persoonaa, ja toinen niistä syöttää valheita toiselle ja toinen toiselle ja se toinen ei koskaan tiedä totuutta? Jos tästä jotain hyvää pitäisi sanoa, niin onneksi tää on vaan mun elämäni. Itse oon sotkuni sotkenut ja valheeni niellyt, ja ne vaikuttaa vaan mun elämääni, ei kenenkään muun.
Niihin valheisiin on ollut myös syynsä, kuten kaikkeen valehteluun. Mä yritän nyt projektinomaisesti selvittää ne syyt perinpohjin ja sitten etsiä ratkaisut niihin. Ehkä se onnistuu, ehkä se onnistuu melkein.