Harvoinpa täysikasvuinen papalagi osaa enää hypellä ja juosta lapsen lailla. He raahaavat ruhoaan joka askeleella ja liikkuvat kuin kahleissa. He kaunistelevat puutteitaan ja kieltävät nämä heikkoudet sanomalla, ettei juoksentelu, hyppiminen ja pomppiminen sovi kunnianarvoiselle miehelle. Mutta se on tietenkin tekosyy, sillä heidän luunsa ovt kovettuneet ja kangistuneet ja heidän lihaksistaan on ilo hävinnyt, koska ammatti tuomitsi heidät makuulle ja kuolemaan. Ammattikin on AITU, joka tuhoaa elämän. AITU, joka kuiskuttelee ihmisen korvaan kauniisti, mutta imeekin kaiken veren ruumiista.
Ammatti vahingoittaa papalageja toki muillakin tavoilla, niin että he joutuvat alistumaan vielä muunlaisenkin AITUN kohtaamiseen.
On hauskaa rakennella majaa, kaataa puita metsästä ja veistää niistä paaluja, pystyttää sitten paalut ja holvata katto niiden päälle sekä lopuksi, kun paalut ja tukipuut ja kaikki muut on sidottu kookoslangalla hyvin toisiinsa kiinni, kattaa ne sokeriruo´on lehdillä. Minun ei tarvitse kertoa teille, millainen riemu vallitsee, kun koko kylä pystyttää päällikön taloa ja lapset ja naisetkin ottavat suureen juhlaan osaa.
Mitä sanoisitte siihen, jos vain muutama mies kylästä saisi lähteä metsään kaatamaan puita ja veistämään paaluja? Eivätkä nämä muutamat saisi auttaa paalujen pystyttämisessä, koska heidän ammattiinsa kuuluisi ainoastaan puunkaato ja paalujen veisto. Toisaalta paalujen pystyttäjät eivät saisi asettaa kattoparruja paikalleen, koska heidän ammattinsa olisi olisi vain parrujen laittaminen. Eikä kukaan näistä saisi auttaa, kun haetaan rannalta piikiveä lattian päällysteeksi, sillä se sallittaisiin vain niille, joiden ammattina se on. Ja majan käyttöön vihkimistä saisivat juhlia vain ne, jotka siellä asuvat, eivätkä kaikki, jotka ovat olleet sitä rakentamassa.
-Tuiavii-