Ei oikein jaksa just huvittaa. Mutta huomasin eilen, että hyvän ystävän vierailu päivällä sai mut ajattelemaan muita asioita, hymyilin, enkä enää ollut niin surullinen. Tai toisaalta, ei voi sanoa surullinen, sillä en ole surullinen siitä, että rakas ei kärsi enää. Ikävä vain laittaa itkemään ja mielen haikeaksi.
Onneksi illalla vielä sain sitten eräästä tärkeästä ihmisestä seuraa, käytiin Urjalassa tuttujen mökillä uimassa ja saunomassa ja tuliin sitten kotiin. Olen jopa hymyillyt ja ollut iloinen. Onko se väärin?
Tänään olisi mopomiittinki, joka kestää koko viikonlopun. Aluksi mietin, etten mene lainkaan, mutta ehkä se olisi jotain muuta ajateltavaa? Tosin, en kyllä suunnitellut viipyväni kuin lauantaihin, jos nyt edes menen sinne.