Nyt tuntuu, että olen selvinnyt hirveästä, riipivästä surusta astetta laimeampaan, jäytävään suruun, joka vaihtelee normaalin sisun, uskomattoman vitutuksen, sumean raivon ja toivonpilkahdusten kanssa. Välillä minulle on hieman epätodellista teenkö nämä aika äärimmäisetkin tunteet itse ja provosoin sitten itseäni kieriskelemään niissä, vai onko tämä todellista ihan oikeasti.

Lupasin, etten häviä täältä mihinkään. Lupasin, että olen täällä. Olen edelleen täällä. En kuitenkaan kiusattavaksi. En huonosti kohdeltavaksi. En petettäväksi millään tavoin. Minulla on paljon rakkautta, tunteita, välittämistä, tukea ja ymmärrystä piilossa. Olen täällä vain siksi, että voisin antaa niitä eteenpäin. Ja että saisin niitä vaihdossa takaisin. Muuten ne ehtyy.

Kovasti mietin, että miksi. Ihan suotta, koska en tiedä varmaksi mitään. En halua kysyä, koska pelkään vastausta. Ehkä jonkun pienen haaveiden tönön päässäni pitikin jäädä pystyyn. Ehkä sitä vaalimalla en ole ihan niin pettynyt. En ihan niin katkera. En ihan niin surullinen.

Elämä jatkuu. Hitaasti, mutta varmasti.