Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

..kuten piereskelevät muijat.

Minoon ehkä pikkusen hölmö. En yhtään tyhmä, vaikka kuupastani puskeekin vaaleaa, jonka säännöllisin väliajoin peitän, mutta sellainen pikkuisen hassu, joka ihmettelee päivittäin jotain.

Tänään (tai siis eilen. Ja kyllä osittain tänäänkin) ihmettelin muutamaakin asiaa. Ensinnäkin. Miksi vaatekatalogien vaatemallimuijat on laitettu poseeraamaan niin outoihin asentoihin, ettei vaatteesta, jota kuvan pitäisi esitellä, saa mitään selvää? Ihan totta. Selailin Ellokselta vaatteita. Minulta jäi varmaan paljon rahaa tuhlaamatta sen takia, että joissakin kuvissa vaatetta esittelevä malli oli niin omituisesti kiikallaan, ettei kertakaikkiaan saanut kuvaa, millaisesta puserosta mahtaa olla kyse. Tylsäähän se on, jos ne naiset joka kuvassa vain seisoisivat ryhdissä kameraan päin, mutta kun sillä lailla saisi esillä olevasta vaatteesta paremman kuvan. Hitto. Kumma juttu.

Sitten ihmettelin piereviä ihmisiä. Siis kaikkihan pieree joskus. Naisillakin on suolisto. Minäkin käyn joskus (tosi harvoin ja ihan pikkuisen) vessassa tekemässä muutakin, kun puuteroimassa nenän. Mutta. Miksi pitää mennä kauppaan päästämään vuosisadan mätäpieru? Olin Anttilassa kuluttamassa aikaa odottaessani yhtä ystävää. Olin menossa DVD-nurkkaukseen katselemaan valikoimaa, mutta sinne päästyäni havaitsin naisen, joka näytti varsin pelästyneeltä ja sitten kasvojani vasten löi hajumuuri, jota olisi voinut vaikka leikellä saksilla. Sain aika karvaan lähdön siitä nurkasta. Itseasiassa kipitin, kuin Seppo Rädyn keihäs konsanaan vähän helvetin kauas luimussa olevasta muijasta ja sen peräsuoli-ilmastosta. Siis hyi. Kyse ei ihan totta ollut mistään vienosta tuulahduksesta, vaan sumun kaltaisesta kaasumuodostelmasta, joka nostatti vedet silmiin ja poltti nenäkarvat. Vieressä oli ulko-ovi. Miksei se akka voinut jumalauta mennä päästämään tappavaa tupsahdustaan ulkopuolelle? Kumma juttu.

Myöhemmin menin ystävän kanssa vahingossa baariin. Sompailtiin muutamassa Kallion helmessä, kunnes löysimme itsemme ratikasta matkalla keskustaan. Oli hirmu kivaa, vaikka oltiin molemmat minimimeikissä, lököttävissä vaatteissa ja suht selvinä. Konkreettisena saldona oli sitten kaksi aivan jumalattoman pireissään olevaa, yli kolmekymppistä jannua, joiden silmät olivat tippumaisillaan päästä ja jotka halusivat pystyttää rillin Töölönlahdelle (ihan tosi, yritin tanssia toisen kanssa tuloksena se että jäin suurinpiirtein tanssilattialle yksin kädet ojossa, kun jannu liiti pitkin seiniä ja päästeli outoja huudahduksia), kaksi ihan mukavaa, mutta oudonnäköistä nuorta miestä, jotka olisivat ehkä olleet mahdollisia juoda mukavamman näköisiksi, mutta jätimme riskin ottamatta ja noin 85-vuotias sänkinen paatso, joka halusi tupakkani ja sitten tulla meille tai ainakin meidän rappukäytävään nukkumaan. Ja ei, kenelläkään edellä mainituista ei käynyt flaksi.

Kävelin kotiin ja vein koiran ulos. Oli ihanaa kävellä, kun oli jo ihan valoisaa ja lämmintä. Istuin pyrähdyksen päätteeksi pihalla kuuntelemassa hiljaista Helsinkiä ja äänekkäitä lintuja ja mietin, koska ikävä helpottaa. Tiedän, että se helpottaa ehkä ensi viikolla, ehkä ensi kuussa, puolen vuoden päästä, vuoden päästä. Tiedän, että se helpottaa. Ja se on kaikkein tärkeintä, että tiedän.