Apua

Sanotaan, että kun yksi asia menee perseelleen, menee sen jälkeen kaikki muutkin asiat sitte perseelleen. Pelottavaa sinänsä, mutta tuo todella tuntuu pitävän kutinsa aivan täysin. Tämä ei ole enää pelkästään kiinni minun paskasta säkästä, vaan jostain selkeästi korkeammasta hommelista. Mikä sitte lieneekään.

Sain illalla ihan järkyttäviä uutisia. Viime keväänä todennäköisesti ystäväni kuoleman aiheuttanut paskapää on päästetty liian vähäisen näytön takia vapaaksi. Ennen tätä tietoa sain puhelun ja vasten tahtoani kuulin, miten raa'asti ystäväni oikeasti onkaan surmansa saanut, ja mistä syystä. Näissä olikin sitte vähän liikaa. Tenttiin lukeminen jäi, koska olin ihan tolaltani ja itkin silmäni nakilleen illalla ja vielä lisää aamulla. Välissä nukuin levottoman yön unineen, joissa veitset viuhui ja veri virtasi. Sen haluaisin tietää, että jos minun unissa tapahtuu kauheuksia, mitä sen murhaajan unissa tapahtuu. Miten tuommosen teon jälkeen enää edes voi nukkua?

Jätin menemättä kouluun. Olin kamalan näköinen ja oloni oli kurjempi, kuin aikoihin. Päätin mennä tekemään vain sen lääkehoidon kokeen iltapäivällä. Yritin lukea vähän ennen sitä, aika huonolla menestyksellä. Sinänsä ihme, mutta koe ainakin tuntui menevän ihan hyvin. Minun säkällä sieltä lävähtää joku kusinen kolmonen, vaikka kuvittelen ihan muuta. Tällä tuurilla se ihan varmasti menee niin.

Kävin kokeen jälkeen kaupassa ja katsoin samalla kävellessäni äänettömällä ollutta puhelintani. Olin saanut pari viestiä, joista toisessa ilmoitettiin, että jannu, jonka kyydissä minun piti perjantaina mennä Varkauteen rentoutumaan, juhlimaan ja pitämään hauskaa ja irtautumaan arjesta ja ties mitä, onkin lähdössä sinne jo torstaina. Minen siis saakkaan kyytiä mistään. Minun pitäs mennä junalla tai bussilla. Kivaa. Se kestää sata tuntia ja on sata kertaa kalliimpaa. Tai sitte minun pitää jäädä Helsinkiin. Ei vittu.

Sitten tulin kotiin. Otsassani kasvoi jo ihan kohtuullinen siittimentynkä. Itse asiassa aloin pikkuhiljaa olemaan aika äärirajoilla. Rupesin tyhjentämään kauppakassia. Avasin jääkaapin. Se oli pimeä ja liian lämmin. Se ei selkeästi ollu päällä, ei ollu varmaan ollu johonki toviin. Siinä vaiheessa pääsi itku. Olin niin raivosta, surusta ja ahdistuksesta tiukkuva, että ajattelin räjähtäväni palasiksi siihen keittiön lattialle.

Mutta. Pakkohan minun oli vaan koota itteni. Kopeloin pistokkeita ja kaikki muut sähkölaitteet ja valot läpi. Kaikki toimi, paitsi jääkaappi. Sitten menin kopeloimaan sulakkeita. Päävarokkeessa oli sulake vuodelta kivi, keppi, miekka ja lannevaate ja luola ja ties mikä, eikä siitä voinu päätellä mitenkään, että onko se menny vai ei. Paitsi että se oli oikeasti varmaan ihan sikavanha. Minen ollu koskaan nähny sellasta sulaketta.

Minulla ei tietenkään ollu ku kympin sulakkeita. Tämän havaittuani päästin taas pienen itkun. Ja taas kokosin itteni. Nyt jouduin melkeen jo ihan konkreettisestikin keräämään itseäni lattialta. Oli pakko lähteä kauppaan. Muuten menisi aimo kasa ruokaa pilalle. Lähdin ja huomasin vasta ulkona, ettei mulla ole housuja. En jaksanu välittää, koska mulla oli polviin asti ylettyvä paita. Olkoon valkoset koivet, vilkkukoon.

Sulaketalussa luki, että sen sulakkeen ois pitäny olla viistoistanen. Ei siellä kaupassa ollu ku kuustoistasia. Ostin niitä ja varmuudeksi vielä kaksvitosiakin. Sitte ostin pussillisen pehmeitä aprikooseja, koska olisin varmaan riipimyksissäni pureskellut hampaani poikki. Mussutin matkalla aprikooseja sulakkeita käsissäni riiputtaen ja ajattelin, että mitä tapahtuu, jos ne ei olekaan sopivia. Että kenet minä sitte tapan. Päätin säästää pari aprikoosia kotiin. Voisin kiskasta ne väärään kurkkuun, jos tarpeen.

Luojan kiitos. Kuustoistaset sulakkeet hoiti hommansa ja jääkaappi rupesi hurisemaan. Valoa siellä ei enää ole, mutta ihan heti en meinannu lähteä lamppukauppaan. Jospa vaikka istuisin kotona yksin pimeässä, niin mitään ei ehkä satu.

Apua.