Iloisesti sähläten...

...alkaa joulu Maijasen. Ripparapparai.

Katsoin aamulla (joululomalla noustaan puoli kahdelta iltapäivällä ja silloinhan se on ihan ku aamu) tyhjää kalenteria ja ajattelin, että hitto, kun ei oo mitään ohjelmaa luvassa tänään. Kehitinkin sitä ohjelmaa sitten ihan vallan kovastikin. Ihan vahingossa nääs.

Koska olin loipannut sängyssä kellon ympäri ja vähän ylikin, ajattelin kietasta Welmun kanssa lenkin. Ajattelin kiertäväni ihan sellasen normipituisen, nopeatempoisen lenkuran ja tulla sitten kotiin suihkuun. En siis kammannut tukkaa enkä pessyt naamaa. Kävin hammaspesulla ja viritin ylleni pitkät kalsarit, virttyneet kollarit, aluspaidan (juuei tissiliivejä, mitä suotta!), villatakin ja ulkovermeet. Olin jotensakin kasarin (tai ehkä jopa sevarin) ja tollon näköinen. Otin Welmun hihnaan ja kolautin oven kiinni takanani. Avaimet jäivät joutilaina lojumaan eteisen lipastolle ja minä tajusin sen juuri siinä vaiheessa, kun oven lukkokieli napsahti perille. Nouuuu....!

No, eihän siinä sitten. Ei avaimia. Ei puhelinta, ei rahaa, ei talonmiestä pihalla. Kaverilla, joka asuu tossa kilometrin päässä, on kyllä vara-avaimet, mutta kun se oli Espoossa töissä, ni miepä sitte suuntasin äidille itäiseen Helsinkiin. Kävelin ensin Sörkkään ja hölkyttelin pummilla niissä viimisen huudon kamppeissa metrolla määränpäähäni. Onneksi siellä oltiin kotona, vaikka äiti itse olikin vielä töissä. Pääsin sentään sisään. Muutenkin avainten sisään jättäminen alkoi jotensakin tuntua aikamoiselta onnenkantamoiselta, koska äiti lupasi tultuaan tehdä kalasoppaa. Jouduin kuitenkin tätä ennen kauppaan äidin kanssa ja raahaamaan pari painavaa kauppakassia, joten katsoin ansaitsevani sopan, vaikka avaimet ois ollu mukanakin.

Niinpä sitten iltapäivä ja alkuilta vierähti siellä. Sain kupuni täyteen äidin ihanaa kalakeittoa. Lähtiessä sain kotioven avaimen matkaani. Kello oli vielä niin vähän, että pääsisin käytävän ovesta koodilla. Sen oven avaimia ei nimittäin ole, kuin yksi ja se on minulla. Hyppäsin taas metroon ja kävelin Sörkästä kotiin. Welmu sai aamu- ja iltalenkin samalla reissulla.

Ikävä kyllä käytävän ovesta sisään pääseminen ei suinkaan ollut niin helppoa, kuin se tähän mennessä on ollut. Painelin vanhan tutun koodin. Mitään ei tapahtunut. Painelin sen uudestaan. Ei mitään. Naputtelin koodin noin kaksitoista kertaa, eikä mitään tapahtunut. Rynkytin ovea. Vedin ja työnsin ja naputin taas koodin. Koodimasiina pysyi järkähtämättömän hiljaisena ja värittömänä ja ovi tiukasti kiinni. Onneksi joku jannu kiepahti paikalle ja avasi oven. Sivusilmällä vilkaisin, että se paineli jonkun ihan oudon koodin siihen laitteeseen. Ovikoodi on siis vaihtunut. Voisko joku ilmottaa siitä mullekin?! Ihmettelen, etten tällä säkällä joutunut seisomaan ulkona tuon puolikaljun koiran kanssa esimerkiksi toista tuntia ja saanut pissatulehdusta ja jättiläismäistä kyrpää otsalohkooni.

Uskaltaakohan tässä nyt sitte poistua kotoa enää? Toiset vara-avaimet on nyt itselläni tämänpäiväisen sählingin ansiosta ja toisten vara-avainten haltija lähtee keskiviikkona viikoksi Kotkaan. Alaoven avaimia ei tosiaan ole, kuin se yksi, enkä ole saanut koodin vaihtumisesta mitään infoa. Jo nyt on kumma. Ja mie vielä aina julistan, että mie en koskaan unohda enkä hävitä mitään. Olen kuitenki tässä vajaan vuoden sisään unohtanu avaimet sisään ainakin kaksi kertaa ja hukannut lompakkoni kaikkine sisältöineen kerran. Lisäksi unohdin yks ilta laittaa kellon soimaan ja heräsin aamulla vartti sen jälkeen, kun piti olla töissä.

Alan selkeesti haperoitumaan. Apua. Onkohan dementia tarttuvaa?! Tai ehkä mullon lapamadon sijasta aivomato! Tai sit minoon muuten vaan vähän pässi. Hmph.