Käsittämätön määrä kauhua ja paniikkia

Kauhun hetket ovat käsillä. Koen inhaa tuttuutta tällaisia tilanteita kohtaan. Ne muistuttavat jo koetuista, yhtä kammottavista hetkistä, joista kuitenkin olen selvinnyt ja joissa parasta on se, että ne ovat jo ohi. Tämäkin inhotus on pian ohi, mutta odottaminen tekee minut hulluksi. Olen tänään saanut kaksi kohtausta, joiden aikana olen itkenyt ja nauranut yhtä aikaa. Itkin ravintolassa meikit poskille. Olen väännellyt käsiäni, kiemurrellut, puuskuttanut, inissyt, vaikertanut, riipinyt tukkaani, ilveillyt ja yrittänyt olla itkemättä, vaikka tuntuu, ku ois perunan kokoinen pala kurkussa ja äänekäs hysteria pyrkisi minusta ulos välillä miltei väkisin.

Huominen kivulias ja kaikin puolin kammottava toimenpide häämöttää. Olen kaiken tämän hysterian piinaama, vaikka tiedän, etten tule kokemaan aivan kohtuutonta kipua, eikä toimenpide kestä kauaa. En osaa itsekään määrittää, mistä toimenpidekammoni johtuu. Pelkään kyllä kipua, mutta se ei ole ainut tekijä. Koen määrittelemätöntä ja kamalaa ahdistusta pelkästään miettiessäni toimenpidehetkeä, vaikka ajattelisin sellaista operaatiota, mitä minulle ei olla edes tekemässä. Pelkään, millä mielellä aamulla nousen ja lähden. Kokemusta on nimittäin siitäkin, että aloin vollottaa jo kotona ja silloisen toimenpiteen tekevä lääkäri sai vastaanotolleen katkonaisesti puuskuttavan ja taikinanaamaisen potilaan, joka kramppasi kauhusta ja jännityksestä ja itkusta, vaikka olisi pitänyt maata rentona.

Hullu mikä hullu.