Kymmenen kirosanaa

Tästä piti tulla lämmin, hauska ja itseironinen blogimerkintä. Nyt tästä kuitenkin tulee kirosanojen pelikenttä, täynnä myrkkyä, sappea, mätää, angsteja, paatosta, vihaa, hampaiden kiristelyä ja kiljuntaa.

Minoon joskus aika naiivi. Olen niin pässi, että kuvittelen, että voin mennä lähikaupasta kipasemaan maitotölkin samalla, kun ulkoilutan koiran, jottei minun kipiänä tarvi käyttää koiraa erikseen iltapissillä. Niin ei kuitenkaan voi tehdä ilman, että pahanhajuinen, spurgahtava, vanha setä änkee pikkurillinsä kytketyn koiran kitaan ja inisee sitten, että voi kun toi on vihanen.

Kuvitellaan, että Sinut kytketään hihnassa tolppaan. Edellä mainitun kaltainen, noin neljä kertaa kokoisesi otus lähestyy Sinua tuijottaen, käsi ojossa. Voin sanoa, että minä en siinä vaiheessa olisi kovin suvaitsevainen. Ei ole Welmukaan. Koiraa ei ikinä lähestytä suoraan, ellei ole kyseessä tuttu koira, jonka käytöskin on tuttua. Koiralla on AINA oltava tilaisuus perääntyä tilanteesta. Eikö jokaisella luulisi olevan sen verran järkeä päässään, ettei mene lääppimään vierasta (vieläpä kytkettyä) koiraa, mikäli paikalla ei juuri silloin ole ketään, keneltä kysyä siihen lupa? Ei vissiin. Vittu, että sapettaa moinen tyhmyys. Vittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittu. Nii.

Alunperin minun piti kertoa, kun kävin eilen Kotkassa ihan ex tempore. En tosin käynyt missään keskustassa, vaan landella isäni luona lapsuudenkodissani. Olin odottanut suuria tunteita ja haikeutta. Ihan samalla tavalla, kuin odotin edes jonkinlaisia sopeutumisvaikeuksia muuttaessani Helsinkiin. Mutta ei. Ei suuria tunteita. Ei haikeutta. No okei, ehkä vähän. Mutta ei lainkaan siinä määrin, missä odotin. Onnistuin kotiintulomatkan aikana miettiessäni saamaan jo miltei kriisin aikaan aiheesta. Kriisi siitä, ettei minulla ole kriisia. Heh. Onneksi järki oli kotiin saapuessa jo palannut päähäni.