Sopeutumisen mestari

Mietin eilen, että missä vaiheessa vieraaseen kaupunkiin muuttamisen jälkeen pitäisi tulla sopeutumisvaikeuksia, ikävä entistä asuinpaikkaa tms tunteita. Olen odotellut niitä. Luulisi, että ne kenties ilmaantuvat heti alussa ja sitten pikkuhiljaa sitä sopeutuu uuteen paikkaan. Näköjään se ei aina menekään niin. Olen alusta asti ollut kuin kotonani. Ja kotonahan minä tietysti olenkin.

Paria pientä raivonpuuskaa ihmismassoja kohtaan lukuunottamatta olen mielestäni suhtautunut muuttoon ja sen jälkeiseen elämään varsin tyynesti. Suhailen omilla kulmillani, kuin olisin tehnyt niin aina. Olen yllättynyt, miten tyynesti matkustan kammoamillani ratikoilla. Luotan täällä paljon enemmän, kuin Kotkassa siihen, ettei kukaan kyylää minua kuitenkaan. Miksi kyyläisi?!

Jotenkin odotin, että Helsinki on loputon friikkisirkus, johon minut, tavallinen tyttö, paiskataan. Tiesinhän minä toki sen, että Helsingissä asuu ihan tavallisia ihmisiä, mutta tajusin kuitenkin myöhemmin, että silti alitajunnassani odotin, etten sopeudu joukkoon. Että naamassani lukisi "minen osaa" tai "olen juuri muuttanut tänne". Että kaikki muut näkisivät minusta "maalaisuuteni". Tollomman näköstä porukkaahan täällä on, ku Kotkassa! Kaikkinensa kuitenkin siis kaikki on tapahtunut hyvin kivuttomasti. Vaikka tiedän, että vielä joskus haluan asua maalla kaikessa rauhassa, valmistelin kai itseni tähän vilkkaaseen elämänvaiheeseen niin hyvin, että olen osoittautunut sopeutumisen mestariksi!

Olen oppinutkin lisää! Ensinnäkin yleisissä saattaa olla hyvä kokeilla, onko penkki märkä. Työkaveri kertoi kauhutarinan, kuinka oli ratikassa istunut penkille, johon joku oli pissinyt ja se pissi oli imeytynyt sen työkaverin takin ja housujen läpi ja oli kirvellyt iholla kauheasti. Hyi helvetti. Olen varma, että minulle käy jossain vaiheessa yhtä huonosti. Olen oppinut myös loikkimaan lenkillä, kuin mikäkin pässi ja kyyläämään ympärilleni silmät mullistellen ja varomaan näin kaniineja. Täällä on aivan helvetisti kaniineja. Ei jäniksiä tai rusakoita, vaan sellaisia pupuja. Pieniä palleroita. Ja nopeita! Näen niitä vain Welmun kanssa lenkillä ollessani ja ikävä kyllä Welmu näkee ne aina ennen minua. Käteni ovat nyt jo venyneet ainaki kaksikymmentä senttiä. Welmukin on oppinut tähystämään kaniineja kahdella jalalla seisten, häntä vaakasuorana sojottaen.

Olen myös huomannut, että selkeästi menen tsadilaisesta aivan täysin, koska olen neuvonut kadulla jo ainakin neljää ihmistä pääsemään oikeaan paikkaan. Tosin epäilen, että neuvoin sen yhden neekeriparan ties minne. Toivottavasti se ei pahasti myöhästynyt uudesta työpaikastaan tai tajusi edes syyttää tuntematonta, pahansuopaa muijaa, joka luki karttaa ihan päin persettä.

Huomenna saan vieraakseni yhden kaverin Kotkasta. Alan siis siivoamaan.