Minä en tunne sinua. Tiedän vain että luet tätä. En tiedä, oletko onnellinen vai et. En tiedä, oletko vanha vai nuori. Tavallaan toivon, että olisit nuori ja onneton. Jos olet vanha ja onnellinen, voin luoda itselleni mielikuvan sinusta hymyilemässä kun kerron, että hän särki sydämeni. Muistelet tyyppiä, joka särki sinun sydämesi ja hymyilet tietäväisen näköisenä: ”aivan, minä muistan miltä se tuntuu”.
Et sinä oikeasti muista, senkin itserakas mulkku.
Tai no ehkä, voithan sinä muistaa jotain haikean surullista. Ehkä muistat, että kuuntelit musiikkia ja söit suklaata. Ehkä muistat, että kävelit merenrannassa yksin takkiisi kietoutuneena, antaen tuulen tarttua hiuksiisi. Tunsit, että olet yksinäinen ja urhea.
Mutta pystytkö muistamaan, miten jokainen suupala, jonka yritit niellä, tarttui ruokatorveesi kuin koukuilla varustettu tähystysletku? Muistatko miltä punaviini maistui, kun se nousi ryöpsähtäen takaisin ylös matkalla kohti vessanpönttöä? Muistatko kun sydänsuru muuttui fyysiseksi kivuksi jäytäen sisälmyksiäsi niin, että painuit kasaan ja jouduit ottamaan tukea tiiliseinästä? Muistatko kuinka hänen sanansa tuntuivat samalta kuin nielisit Fiskarsin keittiöveitsiä? Muistatko, että näit öisin unia, joissa olitte yhdessä ja että hän yhä jutteli sinulle hellästi ja kosketti niskahiuksiasi? Niin, että herätessäsi sinun piti käydä menetyksesi läpi aina uudelleen? Pystytkö muistamaan, kuinka seisoit metroasemalla liian lähellä laiturin reunaa?
Et muista?
No pidä vittu sitten turpasi kiinni ja tunge se hymysi lerpattavaan perseeseesi.