opetetteiin, että kun auto lähteepi liukkaalla lapasesta, sen tuntee perseessään. Tuossa tilanteessa pitäisi painaa kytkin alas ja ohjata hallitusti luisun suuntaan.
No kas. Olen mielestäni äärimmäisen hyvä autonkuljettaja (heikentyneen näköni ja silmälasien käytön haluttomuuden vuoksi saatan kyllä joskus ajaa vahingossa esimerkiksi ratikkakiskoilla, mutta sillä ei ole ajotaidon kanssa mitään tekemistä). Menopeli ei ole koskaan täydellisesti karannut hanskasta, mutta eilen tajusin, että kun ajokki nimeltä oma elämäni on lähtenyt jäisellä tiellä käsistäni, olisi minun tullut toimia kuten auton kanssa: ohjata hallitusti luisun suuntaan. Sen sijaan olen ylireagoivilla korjausliikkeillä saanut kulkuneuvoni hakemaan jokaisesta perän heilahduksesta uutta pontta niin, että lopulta lensin ylösalas, mukkelimakkelis ja rämistelin ojaan niin, että rahkasammal pölisee.
Tuo käsistä karkaaminen saattoi olla odotettavissa, vaikken sitä varsinaisesti perseessäni tuntenutkaan. Enemmän se on tuntunut vintillä, jossa on kieltämättä ollut paitsi vähän tuulista, myös hiukan sotkuista viime kuukausien aikana. Olenkin tässä aloittanut siivoushommat, vaikka niitä suuresti inhoankin. Kernaasti antaisin tuon homman ammattilaisen tai itse asiassa kenen tahansa muun hoidettavaksi, mutta se lienee kuitenkin duuni, joka minun on tehtävä itse. Paskapaskapaska. Mä en taho, enenenenenenen. Kiukku, itku, mökötys, vitutus. Kevään korvalla saattaapi kyllä olla jo siistimpää.
Olisi mahetsua, kun voisi ottaa loman omista ajatuksistaan. Pakata rinkan ja lähteä: ”adios, idiootti pääni, palatessani jaksan kummallisuuksiasi ehkä vähän paremmin”.
Naapuri soittaa taas pianoa. Pitääköhän se surmata.