Outo tunne on ollut päälimmäisenä mielessä koko viikon. Sellainen, joka pyrkii esille aina kun päässä ei ole muuta pureksittavaa. Ololle on vaikea keksiä nimeä, mutta kai haikeus sitä parhaiten kuvaa. En pidä itseäni kauhean herkkämielisenä, mutta nyt tippa näyttäisi pyrkivän linssiin pienimmästäkin asiasta. Tänään olen pillahtanut itkuun jo kahdesti, ensin aamulla kun kummityttö (6), sisarenpoika (4) sisar (34), äiti (58), isä (58) sekä amerikan cokkeri (ikä ei tiedossa) lauloivat kuorossa puhelimessa (kamalaa mölinäähän se oli mutta en sentään sen takia itkenyt) ja toisen kerran työmatkalla raitiovaunussa kun kuuntelin vastaajaani jätetyn viestin. Laulu sekin.
Älkää toki ihan hulluna pitäkö, kommunikoin ihmisten kanssa yleensä puhumalla, mutta tänään olen saanut kuunnella lauluja peräti kaksin kappalein. Ai miksikö? Mitäs arvelisitte?
Elämä ei ole mennyt ihan sen käsikirjoituksen mukaan, jonka aikoinani pikku kätösilläni laadin. Vaan kenenpä elämä menisi.
Esitän päiväni kunniaksi itselleni vielä yhden kipaleen. Se on yksi rakkaimmista:
Ei oo ihme etten jaksa ajatella asioita
pääni täynnä kaikenlaista joutavaa
jotka ei kuuluis sinne ollenkaan
tänä yönä mun kroppa valittaa
jokaista kokemaansa kolhua
tänä yönä tunnen heikkouteni
tarkemmin kuin koskaan
Ei vuodet kulu ne kuluttaa
puree palan sitä mutustaa
se minkä koetat jättää taa
muistaa muistuttaa
Outoo että kavahdan nyt
joitain tekemiäni tekoja
tehty mikä tehty
ne takuulla kasvaa jo sammalta
Kadun vai kaipaan
en minä tiedä
unohtaisin mieluiten
ei oo yö näin pimee
ja hiljainen kun vierelläsi vietän sen
Osoita taas elämän tarkoitus
oon ehtinyt jo unohtaa sen
opeta taas elämän tarkoitus
Osoita taas elämän tarkoitus
oon ehtinyt jo unohtaa sen
opeta taas elämän tarkoitus
Kolmas nainen: Elämän tarkoitus