Olen viimeinkin hyväksynyt sen sairaanloisen faktan, että olen sinkku. Eihän tuohon onneksi mennytkään aikaa kuin reilu vuosi.
Minä olen parisuhdeihminen – saatana. Tykkään siitä, että toinen rapistelee sanomalehteä sunnuntaiaamuna kun yritän nukkua. Tykkään siitä, että toinen on jättänyt paskaiset kalsarinsa keittiön pöydälle ja siitä, että tuo samainen tyyppi on tyhjentänyt partakoneensa kylppärin pesualtaseen sitä huuhtelematta. Tykkään siitä, että toinen ajatteleva olento käyskentelee kodissani puuhastellen omiaan. Tykkään dinkin (doule incomes, no kids) mukanaan tuomasta ylellisyydestä, isosta asunnosta, ulkomaanmatkoista ja hienosta autosta (auttamaton autofriikki kun olen). Tykkään keskusteluista illalla sängyssä ennen nukahtamista. Tykkään yhteisistä harrastuksista. Tykkään siitä tunteesta, joka herää kun maailma potkii maiharilla päähän ja voin mennä kotiini tietäen olevani turvassa. Tykkään tiedosta, että selkäni takana on aina se toinen. Se, joka kuolisi puolestani ja jonka puolesta minä kuolisin.
Tai siis tykkäsin. Luovuin siitä vapaaehtoisesti ja omasta tahdostani. Olen lakannut miettimästä, olenko hullu. Minähän olen sitä ihan kotikutoisella diagnoosillani. Enkä pelkästään hullu vaan ihan vitun hullu.
Nykyään tykkään siitä, että saan rauhassa nukkua x-asennossa parisängyssäni. Tykkään lukea yksin oman Hesarini. Tykkään olla siivoamatta jos vittu vaan ei siivoaminen satu huvittamaan. Tykkään siitä, ettei minun tarvitse olla vastuussa mistään kenellekään. Tykkään siitä, että voin jättää käytetyt kortsut lamppuun roikkumaan, siivojani löydettäviksi (joku ilo hänenkin elämässään on oltava). Tykkään istua illalla yksin parvekkeella katselemassa nukahtavaa Helsinkiä. Tykkään siitä, että voin ostaa niin perkeleen monet saappaat kuin huvittaa, ilman saarnoja holtittomasta rahankäytöstäni. Tykkään olla selittämättä ajatuksiani. Tykään ”miksi teillä ei ole vielä lapsia” -kysymysten puutteesta. Tykkään itsenäisyydestäni. Tykkään tunteesta, että olen oman elämäni rouva. Tykkään siitä tunteesta, että yksikään mies ei ole onneni lähde. Tykkään hetken mielijohteesta heittää asunnostani pihalle ihmisen, joka ei minua miellytä – tai ihmisen jolta sain jo haluamani. Tykkään olla oikeutetusti itsekäs.
Toisinaan kaipaan metrin mittaani. Tiedättehän sen, ainoan oikean, jota säilytetään Pariisissa metrien ja mittojen museossa. Metrin mittani on ennallaan ja se aiheuttaa toisinaan vaikeuksia ihmissuhteissani. Vähempään en tyydy. Enempää on vaikea löytää.