…sjung hopp, fa-de-ral-lan lej! Och den som inte halvan tar, han heller inte helan får. Helan går! Sjung hopp, fa-de-ral-lan-lej…
Taas on tullut se aika vuodesta kun parempi väki mättää punaisia äyriäisiä ja mongertaa huonoja biisejä epävireisellä nuotilla naapureiden suureksi ihastukseksi. Vaikka minulla onkin vain yksi äidinkieli, olen pikkutytöstä saakka odottanut riemulla rapukestejä.
Muutaman parhaista lapsuusmuistoistani liittyvät nimittäin rapuihin. Hämärä ja lämmin elokuinen yö, hiljaa tuulenvireessä huojuvat koivut ja veneen alla liplattava joki. Rannalla nuotio jonka ympäriltä kantautuu vaimeaa puheensorinaa, nuotiosavun tuoksu laskeutuu usvaksi joen pinnalle. Soutelua merran luota seuraavaan, ihastuksen kiljahduksia kun haaviin on tarttunut saalista.
Lapsuudenkodissani ravut pyydystettiin ja valmistettiin itse. Eläinaktivistin taimena olin tosin kiinnostuneempi rapujen sielunelämästä kuin ruokailijoiden kulinaristisista nautinnoista ja koin todellista elämäntuskaa kun sakselliset ystäväni pudotettiin kiehuvaan vesikattilaan. Tuossa vaiheessa olin nimittäin yleensä ehtinyt paapoa kattilaan päättyviä rapuja jo tovin. Rapuja oli kiva katsella ja pitää kädessä, äyriäinenhän on varsin kaunis ja mielenkiintoinen ötökkä. Osasin ”nukuttaa” ravun kääntämällä sen naamalleen (ravulla on naama) ja sivelemällä sitä pyrstön takaosasta (ken kokeilee, havaitsee että äyris jää siihen nököttämään). Sittemmin pieni raputyttö minussa kasvoi niin suureksi että vanhempieni suureksi riemuksi suoritin sisareni kanssa eräänlaisen greenpeace-henkisen vapautusoperaation josta seurauksena piti hetkeksi ottaa pientä välimatkaa kotimökkiin.
Todellisuudessahan kysymys oli ainoastaan vilpittömästä huolestani vanhempieni terveydestä. Olivat nimittäin jokaisten rapujuhlien jälkeisenä aamuna äreitä ja huonovointisia. Toisaalta oli varsin mielenkiintoista seurata kun punakat sedät ja tädit vapautuivat arjen paineista vaikka lopputulosta en aina pystynyt katsomaan, käsittämään saatikka selittämään.
Junantuomana maalaisena en osaa nauttia urbaanista tavasta ostaa valmiiksi keitettyjä rapuja vaikka kehittymättömät makuhermoni eivät eroa huomaakaan. Pakasterapua en kylläkään kurkustani alas nuljauttaisi vaikka kyytipoikana olisi pirtua. En erityisesti pidä ravun mausta mutta niiden syömiseen liittyy paljon hyviä muistoja menneiltä vuosilta.
Tillistä saa muuten oivan piiskan. Sattuu niin s****nasti.
Kippis ja skål!