päivänä muutamana, että minusta on tullut vihainen ja vakava, keski-ikää lähestyvä muija. Kauhistuin. Missä on entinen, vilkkusilmäinen ja teräväkulmahampainen minä? En tiedä mihin se on kadonnut, mutta tiedän valitettavan hyvin, mikä sen on katoamaan saanut.
Kuvittelin, että omat suruni surtuani pääsen joskus aloittamaan uuden elämän puhtaalta pöydältä. Kuvittelin väärin. Oman elämäni surut olen menneen suhteeni osalta loppuun käsitellyt, mutta suureksi epäonnekseni olen hankkiutunut keskelle latvasta lahojen lehtipuiden katkeransuloista erosirkkelöintiä. Syy on tietysti pelkästään peilissä, mutta se ei estä minua, ah, niin ahneesti janoamasta pölkylle ainakin kahta muutakin päätä.
En koskaan ole kuvitellut, että voisin olla vastuussa paitsi puoli vuotta ennen ensitapaamista sattuneesta erosta, keski-ikäisen harpun lapsettomuudesta, kahden eri ihmisen petetyksi tulemisesta, vuonna 2002 tapahtuneesta perheväkivallasta, 40-luvulla syntyneen miehen syrjähypyn hedelmästä ja lopulta ehkä myös isänmaan taloudellisesta laskusuhdanteesta. Uskokaa tai älkää, kyllä minä vaan voin olla.
Fyysiset mielitekoni tällä hetkellä liittyvät lähinnä toisen henkilön vakavaa vahingoittamista varten tarkoitettujen välineiden käyttämiseen, psyykkiset lähinnä kaksikuukautisen lailla parkumiseen. Käsillä olevista vaihtoehdoista voisin harkita myös parvekkeelta alas hyppäämistä.
Koskaan. Ikinä. Pahimmissa painajaisissanikaan en lähde suhteeseen ihmisen kanssa, jonka erosta on aikaa alle vuosi.