keikkaa. Olen pitänyt vaateblogia sekä jumppablogia. Molemmat ovat niin paskaa luettavaa etten ole viitsinyt julkaista kirjoituksiani. Siinä siis syy rakkaille lukijoilleni, jotka luulevat, että olen lakannut kokonaan kirjoittamasta. Eli siis en ole. Kaikkea fakkia ja shittiä en vain viitsi asetella näkyville.
Syyskuu on kuukausista jaloin. Syksyn lapsena tykkään sateesta, kylmästä ja koleasta säästä. On kiva nököttää kotona kynttilän valossa ja katsella ikkunasta kun sade ja tuuli raiskaavat maisemaa. Lähden myös mieluiten ulos käveleksimään silloin kun on mahdollisimman huono sää. Ai niin paitsi silloin jos on pakko. Pakosta en tee mitään. Minä ite, minua ei määrätä. Niin kerta. Mahtavaa olla uhmaiässä vielä lähes 33-vuotiaana.
Heppaharrastuskin on taas viritelty uuteen uskoon. Sisaren koni tuottaa suunnattomasti iloa, vaikka se pureekin perseestä kun yrittää puhdistaa kavioita ja suistaa rehusäkkimäisen ratsastajan selästään aina sopivan paikan tullen. Varsin luonteikas olento kyllä.
Luonteikas on myös eräs kolmevuotias, joka tunki legon syvälle nokkaansa ja sen jälkeen huusi monta tuntia kuin tapettava kissa.
– kerropa syy sille, miksi sä panit sen legon nenääsi?
– mulla ei ole mitään syytä työntää leluja nokkaan.
– no niin voisin kuvitella.
Minulla on myös uusi tuttavuus: Esko. Esko on vihreä ja sillä on hassut hampaat. Eskon omistaja väittää että se on krokotiili, mutta olen vakuuttunut että Esko on alligaattori. Esko on nähkääs vain noin puolentoista metrin pituinen eivätkä krokotiilit voi olla niin lyhyitä.
Olenpas mä tylsä. Pitäisi varmaan kehittää joku kriisi jotta alkaisi taas näppis sauhuta. Muttakun mä en viitsi. On paljon kivempaa olla tällainen tasalatvainen urpo.