olen joskus nimittänyt sinua sieluttomaksi kapistukseksi, mutta ethän sinä toki sieluton ole. Omat ajatukseni ja se, että annoin sinulle erisnimen, kertonevat ainakin minulle siitä, että olit osa sitä mitä omaksi sielukseni kutsun. Osa minua. Tai no jos rehellisiä ollaan, osa egoni pönkitystä mutta olkoon miten vain.
Olen aina tykännyt isotehoisista, nopeista autoista. En tosin suinkaan mieheni taikka isäni autoina vaan omana menopelinäni. Itsetuntoani ei vähääkään hivele ajatus, että miehelläni on iso, kallis auto. Ei myöskään toisaalta se, että minulla on iso, kallis auto. Minua kiinnostaa vain ajokokemukseni joka on osittain selittämätöntä mutta jotenkuten sanoiksi puettavaa:
Se tunne kun painan kaasua, ensin vähän, moottori murahtaa lähes kuin odottaisi mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Kierrokset laskevat: vaihda saatana pienemmälle, kohta mennään” Tunne kun huomaan, että naapurikaistan mersu lähtikin kilpasille. Odotan…odotan,… tule vaan rinnalle…ja siinä vaiheessa kun näen kuskin, lähetän lentosuukon ja…painan kaasua. Ohjaan ohi perä törkeästi mersun keulaa viistäen niin että poikaparka joutuu jarruttamaan. Luotan täysin omaan kykyyni hallita menopeliäni, voimaa, nopeutta ja etäisyyksiä. Minä tiedän mitä olen tekemässä. Hidastan…hidastan….tule nyt sieltä.. Mennään. Painan kaasun pohjaan, kierroslukumittari heilahtaa edestakaisin, ”mitä meinaat”. Sydän hakkaa niin, että ranteeseen koskee, minun ohitseni et pajavasarallasi mene…”
Keski-Pohjanmaan kapealla tiellä muistan jo 10 vuotta sitten naapurikaistalla ajaneen kuskin kauhistuneen ilmeen ja huulilla muodostetun sanan ”hullu”, kun hän suosiolla jättäytyi lopulta taakseni. Ja oman pitkän kilpa-ajon herättämän kauhunsekaisen onnentunteeni.
Siniset valot taustapeilissä. Jippiajee. Katson muualle, ei tuo mulle ole. Jaa se on minulle. Ok, antaudun, luovutan, pysähdyn. Tik tak, käännyn seisakkeelle. Harmaa siviiliauto kääntyy perään. Odotan, kun setä avaa auton oven ja alkaa lähestyä ikkunaa, jonka olen valmiiksi avannut. Sitten hetken Nikita Fougantine -tyyppinen ”ihminen on pako- ja pelkoeläin”- tyyppinen reaktio. Kaasuko pohjaan, ne ei ikinä saa mua kiinni? Ai mutta vittu, ne on varmaan katsoneet jo rekkarin. Olkoon…
Raahataan tukasta poliisiautoon (uskokoon ken tahtoo, oikeasti ihan ystävällisesti pyysivät)
– ajokortti ja rekisteriote
– ollos hyvälös
– tuli vähän ajeltua
– jep
– mihin kiire?
– ei mihinkään, huvikseni ajelin
– oletko koskaan ollut ajokiellossa?
– no enpä ole ollut mutta muutaman olen itse määrännyt, sinä pidättämiseen oikeuttamaton virkamies.
– mitä?
– ei mitään.
– siis mitä sä sanoit, vastustatko virkavaltaa?
– no niin (kiltti poliisi). rauhoitutaan.
– joo rauhoitutaan, anteeksi herra poliisi.
– niin, oletko ollut ennen ajokiellossa?
– miksi kysyt asioita jotka näet tietojärjestelmästänne, en ole ollut.
– miksi olet noin ylimielinen?
– en ole ylimielinen, jännittää kun on edessä kedollinen sinivuokkoja.
– *epämääräistä mökläystä* jooo’oh, oli 43 yli sallitun, myönnätkö?
– no en kiistä.
– eli myönnätkö?
– mikä tutka sulla oli, stalker?
– stalker.
– juu, myönnän stalkerin.
– myönnät siis?
– huoh, myönnän, että teillä oli käytössänne stalker- merkkinen tutka. Syyttäjä päättäköön, riittääkö se
– eli myönnät?
– no en myönnä mutta saanko esittää pienen veronmaksajan kommentin?
– (kiva poliisi): saat
– vittuako täällä viattomia ihmisiä jahtaatte kun kyllikki saaren murhakin on vielä selvittämättä.