Olen kaljapullon kokoisesta saakka sairastanut allergista astmaa. Suurta mielipahaa se on tuottanut siksi, että olen varsin eläinrakas olio enkä vähiten siksi, että lapsuudenkodissani oli karvaisia kavereita joka lähtöön.
Vanhemmalla (hmmmph) iälläni olen havainnut, että allergia on helpottanut. Tästä iloisesta yllätyksestä huumaantuneena olen päättänyt hankkia itselleni koiran. Koska olen kuitenkin kaukaa viisas (ja läheltä lämmin), otin itselleni ihka aidon koe-eläimen. Eläin on lajiltaan koira, merkiltään amerikancockerspanieli. Ikää sillä on puolitoista vuotta ja ymmärrystä vähemmän kuin järvisimpukalla. Nätti se on kuin mikä.
Koe-eläimeni on viihtynyt luonani yllättävän hyvin. Välillä se saa omituiset hepulit ja juoksentelee vesikauhuisen näköisenä (en muistanut kysyä onko saanut rabiesrokotteen) ympäri asuntoa raahaten suussaan milloin torkkupeittoani, jumppahousujani taikka hieromasauvaani. Koska koiruus on kotoisin maalta, sen sosiaalisessa käyttäytymisessä on vähän toivomisen varaa. Toisaalta, maalaistyttö kun olen, ymmärrän varsin hyvin sen hämmennyksen autoja, busseja, raitiovaunuja, ihmisiä ja muita koiria kohtaan. Toisaalta on varsin vaikea olla vihainen karvaiselle olennolle joka RAKASTAA jokaista vastaantulijaa niin paljon, että haluaa tunkea paitsi kielensä, parhaimmassa tapauksessa koko ruhonsa mahdollisimman moneen vastaantulijan korvaan.
Koe-eläimelläni on varsin voimakas metsästysvietti. Tai en tiedä mistä vietistä on kysymys, mutta se säntää pää viidentenä jalkana jokaisen näkemänsä sorsan ja kanin kimppuun. Luoja yksin tietää mitä tapahtuisi, jos olio pääsisi irti. Valistunut veikkaukseni tosin on, ettei mitään. Olen ennenkin nähnyt kärpäsen ja härkäsenkin kokoisia, rantasaunan kokoisella egolla varustettuja henkilöitä, jotka ovat kovia uhoamaan mutta tosipaikan tullen pissaavat kintuillensa ja ryömivät nurkan taakse vinkumaan. Jos ihmiset toimivat näin, mikseivät myös koirat.
Olen aina ollut laiska ja huono kokki. Koira todisti kokkaustaitojeni puutteellisuuden kieltäytymällä syömästä rakkaudella valmistamaani makaronilaatikkoa. Fazerin sininen sille kelpasi kyllä.
Viides päivä eikä tietoakaan nuhasta tai ihottumasta vaikka otus nukkuu vieressäni. Elän toivossa. Toisaalta olen niin kiintynyt tuohon urpoon jo nyt, että saatan hyvinkin jättää sen omistajalleen palauttamatta. Ainahan sitä paitsi voi nappailla zyrteciä jos liikaa kuumottaa.