Olen saanut ystävällisyyden kaapuun verhoillun uhkauskirjeen.
Se alkaa seuraavasti: ”Tv-maksu, mitä kaikkea sillä saakaan”.
Sitten lempeää jutustelua pohjoismaiden halvimmasta tv-maksusta, suomalaisesta kulttuurista ja riippumattomasta tiedonvälityksestä. Tämän jälkeen kissan kokoisilla kirjaimilla: ”MAKSA TV-LUPA SAATANAN RUNKKARI, VAHDIMME KOTIOVEASI ÖIN JA PÄIVIN. SINUN TÄYTYY NUKKUA JOSKUS, JA KUN SINÄ NUKUT, ME VALVOMME”.
Ehkä hieman kärjistin mutta henkilökohtaisesti pidän kirjettä avoimena sodanjulistuksena. En omista tuliasetta taikka vaikka omistaisinkin, en sitä kertoisi enkä voisi sitä käyttää, koska minulla ei ole siihen lupaa ja vastustan muutoinkin kaikenlaista fyysisen koskemattomuuden loukkaamista. En siis voi räiskiä postiluukusta jokaista ovikellon rimputtelijaa Suomi-konepistoolillani. Minun on ryhdyttävä näkymättömään viivytystaisteluun vihollista vastaan.
Vastedes en siis koskaan avaa oveani kenellekään ellei vierailusta ole sovittu etukäteen mielellään kirjallisesti. Ja miten se muuttaa nykyistä tilannetta? Ei oikeastaan mitenkään.
Koska olen tietoinen vihollisen olemassaolosta ilman kirjettäkin, en yleensä kovin avoimesti dörraani muutenkaan availe. Eräs ystäväni sai taannoin tuta hieman…öööh…vainoharhaisesta suhtautumisestani:
Oli lauantai-ilta. Maata loikoilin sohvalla lotusasennossa katselemassa telkkua kun alaoven summeri pärähti soimaan (ja se todella pärähtää niin että heikomman pidätyskyvyn omistava saattaa havaita housupyykin tarvetta). Anyway, pomppasin sohvalta ylös kuin vieteriukko, suljin television ja kävin ankarasti pohtimaan, avaanko oven vai en. Koska minulla oli tietty valistunut arvaus puheilleni pyrkijän henkilöllisyydestä, päätin avata oven. Henkeäni pidätellen kuuntelin kun hissi kipusi kerrokseeni ja ovikello soi (tai siis pärähti koska ääni on sama kuin summerissa).
Varovasti avasin oven. Pimeää. Avasin vähän enemmän kunnes näin tumman hahmon seisovan pimeässä rappukäytävässä. Yleensä refleksit kai tulevat selkäytimestä mutta koska minulta kaiketi puuttuu kyseisen elimen ympärillä oleva luinen kehikko kokonaan, havainnosta reaktioon kului aikaa arviolta kymmenen sekuntia(siis aika jona nopeampi olisi ehtinyt raiskata ja tappaa minut, käydä jääkaapillani ruokailemassa ja polttaa kaksi röökiä). Tuijotin siis pimeään, rääkäisin kuin tapettava kissa ja jysäytin oven kiinni.
Oven takaa kuului hämmästynyt ääni ”mitä helvettiä sä teet”. Siinä vaiheessa kun olin läimässyt oven kiinni, olin toki nähnyt rappukäytävässä oleilijan, mutta en voinut tuossa vaiheessa enää pysäyttää syvältä esi-isieni perimästä kumpuavaa eläimellistä henkiinjäämisreaktiotani.
Avasin oven ja yritin näyttää coolilta maailmannaiselta.